keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Joulun merkitys

Veljen porukka tuli aatonaattona myöhäisillasta Tampesterista. Kahentoista kilon kinkku kusi rasvansa aamuyöstä perinteisesti uunin pohjalle, josta edelleen uunipeltilokeroon ja siitä keittiön lattialle. 

Aaton ohjelma oli monipuolinen. Mukuloiden toppavehkeet olivat lähtöhötäkässä unohtuneet kotiin, ja niinpä tekstiviestitse kartoitin aviomiehen sukulaisilta löytyiskö lainaksi mittää, jotta ipanat pääsevät mukaan kuusen hakuun. Löytyihän niiltä. Koska aviomies oli edeltävänä iltana ajanut mehtäurakasta tultuaan äitinsä luo varta vasten hakemaan porkkana- ja lanttulootat ja unohtanut ne sinne, oli hänen määrä sitten hyvissä ajoin aattoaamuna ajaa varta vasten niitä jälleen hakemaan. Sai sitten samalla reissulla hakea toppiksetkin. Yhdentoista maissa aviomiehen katseltua piirrettyjä kolmatta tuntia kysyin että arvelitko milloin lähteä kylille kun se aamu meinaa kohta loppua. Oli että eikö tässä saa ees kahvikupposta rauhassa juuvva. Olin että no juopa kuule kahvis.

Lounaalla ei siis syöty niitä laatikoita. Paisteltiin "punaista kalaa" uunissa, jotta saataisiin ipanatkin syömään jotain kunnon ruokaa. Paistamista edelsi oivallus, että yöllä valuneet kinkkurasvat olivat vielä uunin pohjalla odottamassa innokasta siivoojaa. Veljeni joutui komennostani irrottautumaan matkapuhelimestaan uuninpesuun ja kiukkuhan siinä kehkeytyi. Meneehän siinä nyt kuitennii ainakii se kymmenen minuuttia ja ihan kumartumaankin joutuu.

Lapsille punainen kala ei sitten kelvannutkaan. Syönnin jälkeen hokasin, että unohettiin avata kinkku, jota oli siis varattu sopiva määrä eli reilu kaksi kiloa aikuista kohden. Kahden maissa kun aviomies viimein toi toppahousut ja laatikot parin suorittamani tsemppauspuhelun (lue: ala nyt perkele joutua ku kohta tulloo pimmee) jälkeen nuorempi kuusenhakijoista oli jo hyytynyt ja toinen vähän vaille eli tilanne oli vahvasti kriisiytymässä. 

Kuusia ei vissiin ennätetty hirveästi metässä lonimaan pimeyden ja kireyden lähestyessä. Napsittiin viidestä latvasta neljä pois ja hyvä tuli. Puu kuivatettiin sitten keskellä tupaa, normaalistihan tämä valutustyö tehdään navetan pumppukopissa hyvissä ajoin ja nostetaan kuiva kuusi sisään.



Yllättävän paljon löytyy kuusesta vettä.


Joulua ensin kovasti ootetaan ja sitten se joulukin vietetään ootellessa millon mitäkii. Ensin veljen tytön piti oottaa että kuusi kuivuu ja sitten vielä oottaa, että pikkuveli herää päiväunilta yläkerrasta, sillä kaikki koristeet olivat siinä kammarissa. Kuunneltiin sitten pari tuntia "joko kolistellaan kuusi" -mantraa.

Alkuillasta kuusi kolisteltiin kaikilla mahdollisilla killuttimilla aina käsilaukusta lähtien. Helmikoristenauha oli ihaninta ja siitä kun otti ja tempaisi, niin koko kuusi saatiin näyttävästi nurin. Kolme kertaa. 




Ensi jouluna tyydymme tähän kissamallin joulukuuseen, toimii varmasti ipanoidenkin kanssa ihan hyvin.


Seuraavana ohjelmanumerona oli riisipuuron keitto. Delegoin jälleen tehtävän veljelleni. Reklamaatiohan siitä syntyi. Ensin oli vaikeutena se, ettei tiedä miten paljon siihen mitäkin laitetaan (no lue siitä pussin kyljestä ja kerro annoskoko kahdella!) ja sitten vasta tulikin reklamaatio kun kerroin että puuroa pitää hämmentää koko ajan, ettei sitten nouse karekset pintaan kun vähän hämmäyttää. Kuulemma jo vesipohjaisen muutamissa minuuteissa kypsyvän puuron keittely on ihan hanurista ja nyt sitten pitäis jaksaa nelisenkymmentä minuuttia kauhaa pyöritellä. 

Mutta se onkin joulun syvin merkitys että väkisin tehdään semmoista mitä ei halua koska niin vaan kuuluu tehdä.

Syönnin päälle nelivuotias sitten nukahti ja äitinsä eppäili, että saattaa muuten jäädä siihen ihan yöunille, koska kello oli jo melkein seitsemän. Oltiin, että paljonhan ne niitä paketteja joulupäivänäkin aukoo. Mutta onneksi se sitten heräsi. Lahjan jako meni hyvin, mitä nyt paketteja oli loppukommenttien perusteella turhan vähän.


Aviomiestä oli joku ystävä muistanut ihan omalla joulupaketilla.


Oikein hyvä joulu oli. En moiti.

Siitä päästiinkin sitten sujuvasi järjestelemään seuraavia juhlia eli tapaninpäivän nimiäisiä.


Pakanalapseni <3


Kutsu oli kello kahdeksitoista, mikä tietysti tarkoittaa sitä, että vieraat saapuvat jo kello yksitoista ja puolet tarjottavista puuttuu vielä pöydästä, ja osa ihan kiinteistöstäkin. Hirmu järjestely, siivous ja stressi siitä ilosta, että isovanhemmat ja sisarukset pyörähtää kahvilla, kerrotaan nimi ja otetaan kuvia. Evväitä jäi sitten lopulta niin paljon, että soiteltiin lähimmät kyläiläiset riäppiäisiin. Eivät nekään jaksaneet joulun jäljiltä mittään syyvvä. Tuumasin, että jos kerta kukkaan tässä tuvassa ei syö kiinteitä, niin aletaan sitten juomaan.


Alkupalat


Piiparinen emäntineen tuli myös ilahduttamaan iltaamme ja pirttiin saatiin myös kaksi muuta pariskuntaa. Vieraat kyselivät kohteliaasti vauvan hoidosta ja maidon riittävyydestä. Piiparinen kertoi, että heillä oli tissiä imetty puolitoista vuotta. Mies itki tissiä kovemmin kuin lapsi. Kyllä jää tuommoinen mieleen.

Kerrottiin perinteiset kalajutut ja katsottiin vanhasta valokuva-albumista otosta mustavalkoisen ajan ennätyskalasta, jonka päätä syötiin ekat kaks päivää, eviä taas seuraavat kaks ja pyrstö vietiin vielä meiltä rekalla Piipariselle. Oli se iso kala.

Piiparinen intoutui myös pitämään perinteeksi muodostuneen juhlapuheensa. Se sisälsi kaksi kokonaista ymmärrettävää lausetta, joten totesimme, että tarvitaan lisää viinaa. Vierailun lopussa Piiparinen kävi ihastelemassa pitkän tovin äidin ja lapsen välistä yhteyttä. Eli tuijotti tissiä.

Ei oo tainnu kukaan Piipariselle kertoa, että kun aateekoohon ja intternettiin kirjoittaa sanan tissi, niin siellä niitä kuulkaa on.

Piti ihan itekkii niitä guuglata. Tämä kuva on ensimmäinen hakutulos Googlen kuvahaussa. Tsekkaa jos et usko.



Tiedonhaku kannattaa aina.


perjantai 16. joulukuuta 2016

Ämmää

Mitä ihmeen ämmää? No äidinmaitoa. Olen tutustunut imetysaiheisiin sivuihin. Olen siellä lukenut monenlaista, mutta eilen kyllä räjähti pankki - bongasin asian nimeltä äidinmaitokoru. Koruvalmistajalle lähetetään pari ruokalusikallista maitoa, joka sotketaan hartsiin ja seos työstetään haluttuun muotoon. Näitä lukemani perusteella isit tilailevat mammoille "muistona täysimetysmatkasta". Tämä on ilmeisesti se uusi kunniamerkki synnytysrepeämämitalin oheen.




En vaan pääse tästä yli. Taidan teettää siemennesteestä ukolle lahjaksi siittämissormuksen. Tarvitsevat vaan tehtaalla uuden muotin.

Täysimetys on semmoinen sana, johon tutustut ensimmäisenä. Se siis tarkoittaa sitä, että ipana saa pelkästään äidinmaitoa ja korviketta ei ole nautittu missään vaiheessa "imetysmatkaa". Se on kunnia-asia täysimettää, vaikka nännissä on sentin haava ja imetys on sattunut helvetisti kuukausitolkulla, aviomies on nukkunut muualla puolitoista vuotta ja minnekään ei ole lapsen syntymän jälkeen päässyt (koska imetys). Kun saadaan neuvolasta tai lääkäristä ohje aloittaa kiinteät eväät, rynnitään oitis foorumille hakemaan perusteluja sille, miksi näin ei pitäisi sitten toimiakaan. Lisäksi on tapauksia, joissa halutaan tietää miten maidontuotantoa saa kiihdytettyä niin, että pystyy lypsämään pakkaseen isoja määriä maitoa siltä varalta että äippä vaikka sairastuu syöpään tms.

Tiesittekö että äidinmaito auttaa myös siihen, että lapsella on nenä tukossa. Nenään voi siis tipauttaa vähän ämmää. Ja sillä korjaantuu myös lapsen silmätulehdus. Ja kuulemma äidinkin. Puuroakin ämmään keitetään, ja pannaria tehdään.

Ei oo kukaan vissiin vielä ääri-islamisteihin koklannut.

Tästä kaikesta tulikin mieleen, että vois ostaa ukolle joululahjaksi taas perinteiset imetyskalsarit.




ps. Syvimmät pahoittelut viime aikojen yksipuolisesta aihevalikoimasta. Kyllä mä vielä joskus teen aikuisten juttujakin, koittakaa pysyä mukana sitä oottaessa.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Lunta tuppaan!

Lammasfarmari kutsui minut ja ipanan luokseen linnan juhlia toljottammaan. Ennen kyseisen etapin taittamiseen meni kymmenen minuuttia. Nyt on kaikki toisin. Operaatioon kuuluu ihan ensimmäiseksi jälkikasvun ruokkiminen tavoitteena pukemisen mahdollistaminen ilman suurhäiriötilannetta, auton lämpiämään laittaminen, hoitotarvikkeiden kerääminen, loogisiin paikkoihin ripoteltujen talvivarusteiden etsiminen, omien vaatteiden loniminen, lapsen pukeminen useisiin kerroksiin samalla kun tämä reklamoi keuhkonsa pihalle, puhelimen ottaminen käteen koko vierailun perumiseksi, uuden päättäväisyyden kerääminen ja pukemisen viimeistely, hien pyyhkiminen omalta otsalta, turvakaukalon konfiguraatioiden kanssa taistelu ja siihen liittyvä semiahdistunut puhelu aviomiehelle (sisältäen lievän angstin kun ukko ei osaa selittää missä se joku nappi on mitä pittää painaa), kiinni jäätyneiden auton takaovien riuhtominen, raksaukon haku apumieheksi repimään auton ovet auki, auton lasien raappaus ilman raappaa ja sitä seurannut mutkitteleva peruutussuoritus pihassa. Ja niin sitä lopulta pääsee matkaan levollisna mielin ilman minkäänlaista halua vetäytyä sikiöasentoon kämpän perukoille heijaamaan itseään rauhalliseksi peukku suussa.

Lammasfarmarin pihassa tiputin vielä aviomieheltä aikanaan saadun timanttikorvakorun illan pimeydessä hankeen pipoa parempaan positioon hieroessani. Ei muuta ku lapsi sisälle lammasfarmarille kuorittavaksi ja lampun kanssa korua etsimään auton kuppeelta. Ei löytynyt. Hetki jo mietittiin että kyllä se talven jälkeen löytyy mutta sitten tuli oivallus että koru kyllä polokeutuu ja uppoaa maahan kaheksankymmentä kertaa. Sitten tuli suuri oivallus. Lapiolla lunta korvoon auton kuppeelta ja lumet sisälle sulamaan. Ja sitten vaan otetaan korvon pohjalta koru pois ja maailma pelastuu. Jäin syöttämään mukulaa tupaan ja ohjeistin mistä kohtaa lumet on lapioitava. Eipä aikaakaan kun korvoa jo hilattiin pesuhuoneeseen.


Kotiin lähtiessäni sitten huomasin, että lumet oli lapioitu väärästä paikasta. Ajattelin että seuraavana päivänä voip kauhaista oikeasta kohdasta.

Havahduin yöllä myrskyn ääniin ja arvelin ettei ehkä oo farmarin pihassa jälkiä ennee. Että semmosta.

No, tämä listautuu muiden kesken jääneiden hankkeiden luetteloon. Olen nykyään kuin aviomieheni. Koko kämppä on täynnä keskeneräiseksi jääneitä puuhia. Kuten esimerkiksi:



Aiemmin penska vain söi ja nukkui. Pidin rankkana. Nyt päivät syödään ja valvotaan, eli sekalaisia kymmenen minuutin pätkiä on ohjelmapalveluiden järjestämisen ja telakkatyön välissä. Tilasin kantorepun. Valitsin Ylen vertailun testivoittajan, joka soveltuu käyttöön aina 3,5 kilosta alkaen. Otin paketin ihan kotiinkuljetuksella, jotta pääsen nopeammin tekemään kaikenlaista siten, että molemmat kädet on käytössä. Paketti tuli ja viiden hengen voimin tapahtuneen ihmettelyn jälkeen todettiin, että vauvan ois kyettävä spagaattiin jotta sen saisi kantoreppuun aseteltua. Karvas pettymys ja eiku jesarin kanssa palautuspakettia käärimään. Seuraava yritys on sitten varmaan kantoliina.

Eilen syöttömaratonin päätteeksi pääsin viimein itse syömään. Ukot olivat ensin kaikessa rauhassa saunoneet ja murkinoineet. Annoin ipanan aviomiehelle ja laitoin kolmen minuutin mikropuuron tulemaan. Olin syönyt sitä puoleen väliin kun aviomies jo kiikutti vauvan keittiöön ja tuumi, että pitäisköhän sitä syöttää. Reaktioni:






Noin tunnin päästä pyysin anteeksi. Mitä ihmettelen vieläkin. En yleensä anteeksi paljoo pyytele. Vissiin kannatti kun aviomies ilmoitti tänä aamuna, että tulee kotiin yöksi.

Niin. Sitten varsinaiseen asiaan eli linnan juhliin. Sanoisin että olivat pettymys tänä vuonna. Minä niin odotin jotain tällaista asuiloittelua:



Tähän oli tyytyminen:




Painovoima on niin ilkeä, että jopa Mikki Hiiri masentui vaikka tissille pääsi.



Goottinaiselle, joka totesi työttömille, että riittää kun katsoo metsään: Riittää kun katsoo peiliin.





Näin siinä käy kun jesari pääsee loppumaan.




Yhtään linja-auton penkkiä ei vahingoitettu tätä pukua tehtäessä. Ja ketään muuta kuin himokasta miestä ei konsultoitu tätä juhlaeleganssia suunniteltaessa.



Ovat vissiin luopuneet Fazerin Parhaat -karkkipussilinjastossa kultaisista sisäkääreistä.




Toimiiko se, että variksenpelätin pukeutuu varikseksi ja hengailee piknik-viltin kanssa?



Linnan juhlien jatkoista sen verran, että on näköjään saatu työttömät irtolaiset hommiin ainakin yhdeksi illaksi. Tässäkin rakkausromaanien kansia koristanut Fabio...


...on jatkanut viihdeuraansa laulajana:





ps. Sipilä-Yle -jupakkaan saatiin viimein lopullinen vahvistus. Missään ei kommentoitu pääministerin emännän hiustyyliä. Tämä jääköön raskauttavimmaksi todisteeksi median vaientamistoimista.


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Someäitejä ja sisäelimiä

Ei perkele. Olen selvästikin someäiti. Nyt pitää joutuin ostaa rastasverkkoa, ettei korppi vie lasta. Otin ihan imetystilanteesta kuvan. Matkapuhelimella otettu kuva ja sängyllä sekä läppäri että tabletti. Olen siis kolmoissyntinen.



Sairasta touhua. Evidenssinä kaikesta pahuudestani se, että olen kahden ja puolen viikon aikana päässyt Downton Abbeyn neljännen tuotantokauden jo liki loppuun (aloitin siis ihan alusta) ja kerkesin sitä ennen tuijottaa Netflixin uuden Crown-sarjan ekan ja toistaiseksi ainoan tuotantokauden. Minun olisi pitänyt lasta imettäessä ja sen nukkuessa katsella lasta. Kaikki on pilalla. Nyt kun vauva on hereilläkin joskus, niin heti omantunnon tuskissani etsin Youtubesta lastenlauluvideon. Ihahaa, ihahaa, hepo hirnahtaa oli menestys. Tuiki, tuiki tähtönen taas aiheutti välittömän reklamaation.

Noita valistusvideoita kannattaisi muuten tehdä enemmänkin nyt kun formaatti on selvä. Jos kerta kännykän käytöllä korppi nappaa lapsen, olisiko seuraava vaikka Kindle-kotka. Että terveisiä vaan sinne Helsshinkiin.

Mittees muuta. Viikon kolme kohdalla kuulumiset ovat järisyttäviä. Kävimme keskiviikkona neuvolassa ja siitä poikkesimme anoppilaan imettämään. Anoppi päivitteli miten iso maha minulla vielä on. En tiedä missä kohtaa pitäisi rellukan koosta olla huolissaan. En oo vielä osannu olla, mutta jos kerta kohta minut viedään kiertävään sirkukseen näytille pakkini kanssa, voip olla aihetta huoleen. Kyllä yksi synnyttänyt nainen elefanttimiehen voittaa. 



Viikon jännittävin tapahtuma oli hiiren joutuminen nakkiin kesken imetyksen (ystäväni HeTero sankarillisesti sen kävi heittämässä tänä aamuna peltoon, koska mä olen niin nainen). Niin ja sitten kävi silleen ihan hassusti, että näin unta, että on aamu. Vaikkei ollutkaan aamu.

Sisustusprojektitkin ovat alkaneet taas edetä. Alkutalven viehättävin asetelma syntyy kuivuutta kärsivistä kanervista ja muovilaariin asetelluista sisäelimistä.





Ja siinä ne ovat vielä tänäänkin. Enpähän tiedä mitä tästäkin pitäis olla mieltä.

ps. Aviomies vietti eilen varpajaisia. Ehdotin varpajaisformaatiksi mökille lattian täydeltä patjoja ja kaikille lämmintä maitoa ja pyjamat. Let's sleep like it's 2016! Uni oli korjannut ukon vissiin ihan hyvissä ajoin. Tai sitten ei kehtaa kertoa vetäneensä pluskvamperfektikännit (lue: "olin ollut" - tiettävästi tätä aikamuotoa ei ole koskaan muissa yhteyksissä tarvittu).


keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kauhujen yö ja muita kertomuksia

Nyt on vuorossa lyhyt tutkielma siitä, miten unettomuus vaikuttaa kirjalliseen ilmaisuun. Jätän arvioinnin teille.

Kun kysytään miten on mennyt, kuuluu sanoa ihan hyvin tai jos haluaa vaihtoehtoisen ilmaisun, niin koko ajan paremmin. Päivällä siltä monesti tuntuukin. Sitten kun on viettänyt aamuyön syöttäen mukulaa yhdestä puoli kuuteen, olisi haastatteluvastaus kovin erilainen. Viime yönä jopa itkin kun väsytti niin paljon. Ja minä en itkeskele usein.



Vauvalla ei ole kuulemma vuorokausirytmiä, eikä siihen ole syytä lähteä hirveästi ensi viikkoina vaikuttamaan (lähde: aateekoo ja intternet). Että kolmen kuukauden kohdalla helpottaa. Selkkis. Eli jatkamme ilmeisesti neljän tunnin syöttömaratooneja tammikuulle asti. Syötä telakasta tunnin verran. Ei nuku. Anna päälle lypsettyä maitoa kahdeksankymmentä milliä. Ei nuku. Ota ja syötä uudelleen telakasta. Ei nuku. Joka tissillisen kohdalla ajattele, että tämän jälkeen se nukahtaa. Hetkisen jo vaikuttaa, että uni korjaa. Sitten tulee yökylään vielä arkkivihollisemme hikka.

Anoppi pistäytyi eilen. Toi kakkua, muffinssia, leipää, teetä ja vaatetta. Toi myös maasta löytämänsä tuttipidikkeen. Sanoi korjanneensa talteen, ettei joku varasta. Huomasin selitteleväni rintakumin käyttöä kuin rikollinen. Se on kuitenkin tällä hetkellä mun paras kaveri. Eikä kavereita tulisi hävetä.

Neuvolan ekalla kotikäynnillä havaittiin että nivustaipeet ovat vähän auki. Ohjeena oli että pistä siihen talkkia. Talkkia on nyt työnnetty liki viikko ja ei muutosta. Toisaalta ei ole mennyt pahempaankaan suuntaan. Rasvaaminen oli tuttavapiiristä saatu kilpaileva ehdotus. Nyt on sitten harrastettu sitä kaksi päivää. Katsotaan mikä on tänään tuomio kun toisen kerran tullaan neuvolasta kylään. Sanattoman viestinnän merkityksestä puhutaan paljon. Kuinka paljon mahtuu yhteen katseeseen, kun anoppi tarkastaa vauvan ihon, huomaa nivustaipeet ja kääntyy katsomaan silmiin. Tästä aiheesta voisi joku tehdä vaikka pienen tutkimuksen.

Mitään järkevää pesupistettä ei ole huushollissa vieläkään. Tarvitsisi teurastajan essun ja kumpparit, ettei suihkun hanan alla pestessä kastelisi itseäänkin kokonaan. En halua miettiä mitä jäänteitä suihkuhuoneen lattialle jää pesujen jälkeen. Tervetuloa vaan lapsisaunaan kaikki tutut ja ystävät, kirjaimellisesti!

Ilmakylpy on kaunis ilmaisu sille, että lapsi hengailee hetken ilman vaippaa. Kuulostaa idylliselle ja toimivalle. Todellisuudessa etsit kuumeisesti jotain muovista hurstia, jonka voisi laittaa viimeiseksi puolustusrintamaksi  estämään vuodot sänkyyn. Sen pitäisi olla semmoinen pressujen Helmin syvänne, jos olette sormusten herranne lukeneet. Tätä merkittävää roolia toteuttamaan tuli valittua uuden tyynyn suojapussi. Sen päälle pyyhettä, vauva siihen nukkumaan ja päälle vielä lisää pyyhettä, ettei peitto sitten ryvety. Pitäis olla lämmintäkin ettei penska palellu. Ilmakylpy käytännössä tarkoittaa sitä, että lapsi paskoo alleen kaksi kertaa kahden tunnin aikana. Mahtaa olla hyvät ilmakylvyt.

Miltä äitiys tuntuu. En minä tiiä. Sen voin kertoa, että aiemmin kymmenen miljoonan euron bisnestä pyöritellyt nainen kokee tehneensä suoranaisen uroteon, jos on saanut kahteentoista sapuskan raksamiehelle pöytään. Ja kun otetaan huomioon vielä se, että ruokaa ei tarvitse laittaa kuin niinä päivinä kun minun isäni on hirvimetsällä. Muutoin isä huolehtii kämpän lämmityksestä ja ruoasta. Ja käyttää terroristiakin pihalla. Minulla ei ole asiaa sitä käyttää ulkona. Meillä koiran koulutus jätettiin tekemättä ja kaveri tempoo flexin päässä monesti siihen malliin, että vois kai pakki revetä äkkirysäyksessä. Ei viiti ainakaan kokeilla.

Parisuhteella on iso merkitys jaksamisessa. Sitä korostettiin joka pamfletissa ja seinäjulisteessa matkan varrella. Keskustelin tuttavani kanssa kokemuksista. On isiä, jotka laittavat äidin yöpuvussa pakkaseen keskellä yötä rangaistukseksi jostain. Minä niin ymmärrän. Meillä tuore isi ei perkele millään muistanut sairaalassa laittaa vessanpytyn rengasta alas! Ja täällä kotona jättää ruoka-astiat pöytään muiden pois korjattavaksi.

Ai niin. Sitten se kaikkein tärkein asia. Paino on lähtenyt laskemaan kohisten. Anoppikin huomasi. Oli ihmetellyt sairaalassa että jäikö mun mahaan toinen vauva kun on niin iso. Onneksi ei sanonut ääneen. Puolentoista viikon kohdalla kiloja oli kuusi enemmän kuin ennen raskautta. Nyt niitä on kaksi. Tähän on yksi syy. Keskuskeittiö valmistaa näin parhaaseen hirviaikaan lukuisia herkkuja. Kuten keuhkopaistia.

Kuvassa liotuksen jäljiltä verisiksi jääneet keuhkonpalat. Nämä menevät Rehtorin kuppiin.



Ei pitäis olla valittamista. Mutta.

Valitan, siis olen. 

René Descartesia mukaillen. Vuoden siivooja.


tiistai 1. marraskuuta 2016

Imetys on helppoa ja muita fiktiotarinoita

Keskiviikkoaamuna hyökättiin KYSille, ysiltä olin leikkaussalissa ja puolen tunnin kuluttua oli penska naplattu kohdusta ulos. Leikkausta en kummemmin jännittänyt, aviomies luuli että minut oli tumpattu täyteen rauhoittavia kun syke ei noussu kuuttakymmentä korkeammaksi koko touhun aikana. Oon opetellu delegointia ja aviomies sai sitten hoitaa tuon jännittämispuolen.

Sektiovalmistelut koostuvat kätilöiden kanssa hengailusta ja leikkaussalissa tehtävistä valmisteluista. Kätilöt ovat niitä jotka oleskelevat hämärässä ja lämpimässä huoneessa, puhuvat hiljaisella ja pehmeällä äänellä, ja mittaavat verenpaineet, sykkeet ja asentavat katetrin ja kanyylin paikalleen. Leikkaushurstin oikein päälle saamiseen tarvitaan kaksi kätilöä, yksi melkein valmistunut insinööri ja yksi atk- ja intternettityöntekijä. Leikkaussaliin kärrättäessä isäntä jätetään tärisemään yksinään käytävään penkille ehkä kymmeneksi minuutiksi, joka kuulemma tuntuu kahdelta tunnilta. Siinä ajassa synnyttäjä veivataan leikkauspöydälle ja tehdään puudutus, kallistetaan pöytää oikeaan asentoon ja putsataan pakin alue. Puutuminen varmistetaan jotain kylmää ainetta sivelemällä pakkia pitkin. Puutuminen on ok kun kaikki näpelöinti iholla kyllä tuntuu, mutta kylmäaistimus häviää. Tänä aikana ilmestyy näkökenttään vaikka mitä erilaisia naamoja, jotka esittelevät itsensä ja tehtävänsä salissa, mutta ei niitä muista kukaan.

Vinkkinä sektioon menijöille, että leikkausvalolaitteen heijastavasta pinnasta näkee mukavasti vatsan. Harmittaa kun menin ääneen tuumimaan että täällähän on vakoilulaitteetkin asennettu, ois voinu olla jännä kahtoo operaatiota sitä kautta ku pressun pistivät eteen ettei aviomies mene tajuttomaksi.

Kun leikkaus alkaa, menee osapuilleen pari minuuttia että ipana on ulkona. Se tuntuu lämpimänä valahduksena pakin päällä kun kaikenlaisia roippeita siihen nostellaan. Sitten kuuluu parkaisu, isä itkee ja lähtee vauvan kanssa huoneen nurkkaan putsaus- ja tarkastushommiin. Mukula tuotiin näkösälle hetkeksi ennen kuin kätilöt ja tuore isä hyökkäsivät ihokontakti- ja ruiskuimetyshommiin. Onhan se vähän hölömö olo retkottaa selällään kädet levallaan kuin ristiinnaulitulla ja yrittää siinä jotain järkevää tehdä tai sanoa samalla kun toivoo ettei kärpänen lennä kohtuun. Tuumasin että on vähän outoo ku ei voi näpelöidä ollenkaan. Sitten ne jo lähti.

Raskaus meni niin hyvin että komplikaatioita odottelin. Ja sellainen saatiin kun pressun takaa kuului että kohtu ei supistu ja ruppeeppa käsin painelemmaan sitä. Supistavaa lääkettä työnnettiin kanyylistä. Arvelin että nyt tässä kyllä hetki kestää ennen kuin pakin voip sulkea. Että minkälainen verilöyly siellä on koko ajan menossa. Lopulta nitominen jo tuntui ja kuului. Tyypit vielä nimenhuudolla varmistivat että yhtään instrumenttia tai henkilökunnan jäsentä ei ollut kateissa. Leikkaava lääkäri ja harkkari kävivät naamansa näyttämässä ja onnittelivat. Olin että teitä tässä pitää enemmän onnitella kuin minua.

Seuraavaksi pääsin valamiilla kyydillä takaisin lähtöpisteeseen, jossa vauva napattiin herkistyneeltä ihokontakti-iskältä ja laitettiin rintakehälle telakan läheisyyteen. Sitten siinä vehdataan ensi-imujen kanssa ja ootellaan, että jalat alkaa toimia. Tärisin holtittomasti noin tunteroisen verran leikkauksen jälkeen. Mietin että johtuuko tunteista mutta johtuikin lääkkeistä. Kyselin että eikö tässä kohta tuu tissistä maidon sijaan kermaa. Ei tullut. Verenpaineita ei saatu otettua tärinän vuoksi koska nykyvehkeet on niin kranttuja. Toisaalta, ei onnistunu jollain vanhemman kansan vehkeelläkään joka kaivettiin kaapin perukoilta esille.

Käpälät alkoivat liikkua nopeasti ja päästiin osastolle rullaamaan. Jos oisin tienny mikä osastolla oottaa, oisin jäänyt tuohon miellyttävään huoneeseen, joka oli minulle kuin kohdussa olisin ollu. Kohtua piti painella kuin ruisleipätaikinaa alustetaan parin vuorokauden ajan säännöllisesti. Parhaillaan puolen tunnin välein. Eivät mittään sanoneet mutta tais olla joku leikkausvalmius päällä ku ei saanu syödä eikä juoda ku vasta seuraavana aamuna. Voin kertoo että kun pakki on vedetty auki ja vatsaa murjotaan niin siinä on vähän turha pyytää vaan rentoutumaan. Unohdin sen terotetun hammasharjan pihhaan, ois voinu jossain kohtaa sillä tökätä ja sanoa että koitapa rentoutua niin koskoo vähemmän.

Semmosta peliä. Lapsen hoito olikii ensimmäiset päivät sitä että minä makasin ja imetin, ja aviomies hoiti kaiken muun eli vaipanvaihdot, vaatteiden vaihdot, muut huoltotoimenpiteet, eväiden rahtuun minulle ja lapsen asettamisen telakkaan, lapsen irrottamisen telakasta ja sänkyyn viennit. Ei saanu kaveri nukuttua juuri sen enempää kuin minäkään. Eka yö oli 0-tuntinen nukkumisen osalta.

Kävin pystyasennossa ekan kerran avustettuna ja keskimääräistä norjalaista hiihtourheilijaa kovemmin doupattuna leikkauspäivän jälkeisenä aamuna. Edellisenä iltana ei ollu mitään asiaa nousta seisomaan, jäin semmoseen nippuun vaan.

Hoitajat olivat valtaosin erittäin miellyttäviä. Piti yhtä niistä ihan kehua livenä ja vielä kotiutumispäivänäkii erikseen kiitellä. Tämä hoitaja oli onneksi se joka ne tiiviimmät paineluajat oli minun kanssa. Mukavien lisäksi oli kaksi konfliktia. Yksi oli semmonen kun oli iltapäivällä jonniinmoiset kivut ja pyysin päivälääkkeitä hälytyspuhelimen kautta. Huoneeseen saapui ilmateitse tieto että sinä oot jo päivälääkkeet saanu ja enempää ei anneta. Olin että kyllä mun mielestä oon saanu vain aamulääkkeet. Ei, oot saanu myös päivälääkkeet, se on merkattu ylös tänne näin. Sitten sieltä tuli hoitaja ihan livenä kertomaan samat jorinat ja paineli vatsaa ja oli, että pitäis pyrkiä liikkumaan niin ilmaa häviäis mahasta, se siellä sattuu. Sitten repesinkin jo itkemään ja olin että no ei tarvii jankata, ollaan sitten iliman niitä lääkkeitä mutta en minä täältä kyllä ylöskään nouse mitään köpöttelylenkkejä tekemään. Meni joku aika ja lääkekippo tuli viereen pöydälle saatesanoilla nää olikii jääny tuonne hoitajien huoneeseen.


Lisään tämänkin muistelmateokseeni.

Olinkii siihen mennessä itkeny naamani turvoksiin ja jäi suoraan sanottuna siitä syystä muutamat saapuneet vierailijat näkemättä kun näytin miltä näytin. Siinä ois joutunu kertomaan miks on itkeny ja sitten se volina ois alkanu uudelleen.

Kolmospäivänä itsevarmuus alkoi kasvaa. Tuntui että ipana saap evästä koska rauhoittuu nukkumaan ja jopa nukkuu. Parhaillaan tempasi melkein neljän tunnin unet. Tämä ilo ei pitkään riittänyt. Penska punnittiin ja semmonen vanhempi hoitaja tuli ilmoittamaan, että paino on laskenu liikaa (190 g) ja että nyt pittää imettää vähintään kolmen tunnin välein ja herättää tarvittaessa siihen puuhaan. Tässä kohtaa alkoi telakat olla jo muutenkin tulessa ja sanoin että koskoo. Hoitaja tuumasi että imuote lienee huono jos näin on. Minuuteissa huone oli täynnä vaakaa, sähköpumppua ja muuta tarviketta, ja hoitaja kertoi että pitää käydä vauvaa hänen katsomassa jotta "näkee minkä oloinen on". Imuote tarkistettiin seuraavassa telakoitumisessa ja imuote muuttuikin liian hyväksi. Että koskoo olipa hyvä tai huono ote, asia selekee. Siinä sitten yön imetin ja lisäksi sähköpumppasin kilpaa, jotta saatiin lisämaitoa pullolla nälkiintyvälle penskalle. Lypsykoneen käyttöä ei sen ihmeemmin katottu. Imu seitsemäänkymppiin ja pumppaus viiteenkymppiin. Aamun ekassa lypsyssä lentikii sitten veret lypsimeen kummastakin tissistä. Jes. Aamuhoitaja oli syöttöpunnitusten perusteella sitä mieltä ettei millään usko, että maitoa ei tulis tarpeeks. Ois ollu kiva jos tämä tieto ois tullu ennen ku ryntäät sylki verta. Mieli oli jokseenkin matalalla. Meistä ku oli ihan maalaisjärellä tuntunu, että hyvin tässä männöö ku lapsi syö ja nukkuu eikä huuva. En tykännyt siitä hoitajasta silloin, enkä tykkää nytkään.

Sitten lempiaiheeseeni ruokaan. Verenlennätyspäivän aamuna leivänpäällisenä oli kipossa jotain, mikä oli nähdäkseni joko istukka tai sitten näytepala siitä, miltä rintani tulisivat kohta näyttämään. Aviomies tunnisti aladoobiksi ja hihkui innosta. Sai syödä tämänkin herkun.



Murkina oli odotusten mukaista. Aamupuurot olivat ylivoimaisesti parasta koko sairaalassaoloaikana. Moniviljapuuro maistui helkkarin hyvältä siinä kohtaa kun olin ollu liki kaksi vuorokautta syömättä. Muistan sen ilon vieläkin. 



Arvelin että ruokatilaukseeni oli luiskahtanut virhe, koska tarjottimelle oli  merkattu perusruokavalio. Korjausehdotuksen merkkasin lapulle.



Vähän helepotti kun aviomies löysi KYSiltä mausteita. Se joka tähän pystyy on välittömästi valjastettava Malesian Airlinesin koneen etsintään.

Ollaan nyt oltu pihassa kaksi yötä. Kotiutumisen vauva otti odotetusti. Viimeinen syöttö sairaalassa ja vaipan vaihto. Räjäytti paskat kolmenkymmenen sentin päästä ukon paidalle.



Tällä hetkellä on lähinnä semmonen syöttöautomaattiolo ja tämä kirjoitus on eka ns. normaali asia mitä teen.


"Onko se lintu? Onko se lentokone? Onko se perse? Ei, ne on tissit ja nekin vain puoliks näkyvissä."

Olen ollut nyt joitakin tunteja vauvan kanssa ihan yksin. Kun kaveri hyytyy unilleen ja sen siirtää johonnii pois telakasta, tuntuu kuin pommia purkaisi. Yksikin väärä liike niin jo silmä tillotaa kirkkaana punkan pohjalta, että saiskos sitä lissee.

Sairaalassa sanottiin että vauvalla ei ole vuorokausirytmiä, mutta silti se tietää, milloin vanhempien tekis mieli nukkua. Lisäksi se selvästi tajuaa milloin Walking Dead tulee Foxilta, jotta katselu ei mahdollistu.

"Nauttikaa vauva-ajasta, se on niin nopeasti ohi." "Yritähän vaan imettää. Imetys on heleppoo."

Ensimmäiseen voisin kommentoida, että kyllä se just nyt tuntuu, että ois siunaus, että vauva-aika ois nopeasti ohi. Ja kaikille teille siellä, jotka sanovat imetystä helpoksi: olen varautunut isolla määrällä terotettuja hammasharjoja. Tapaamisiin!



tiistai 25. lokakuuta 2016

Neuvoja synnyttäjälle

Tyyppi päätti alkaa noudattaa suvun käyttäytymismalleja jo alusta lähtien, perse edellä pitäis joka kohtaan olla menossa vaikka ei mahu. Sillonpa on vain yksi vaihtoehto pärähtää maailmaan (ilman happivajetta) eli sektio.

Sain monenlaisia kommentteja, kysymyksiä ja konsultaatioapua perätilan, synnytyksen ja sektion suhteen matkan varrella. Keräsin tähän parhaimmiston.

"Sun pitäis pitää löysempiä housuja." Lapsi ei ois siis perätilassa ja kerkeis vielä kääntyäkin, jos en pitäisi farkkuja. Tämänkin menin mokaamaan.

"Meinaatko ottaa kipulääkettä?" Tämän kysymyksen paukautti lähisukulainen (aviomiehen puolelta), kun olimme juuri päässeet kertomasta, että synnytystapa on sektio. Olin että no joo, kyllä mä vähän buranaa meinasin pyytää kun maha leikataan auki. Jää ensinnäkin repeämismitali saamatta, ja nössö-stigma on myös vääjäämättä tulossa, koska tosiäiti ei lääkitystä käytä. Vissiin missään tilanteessa.

"Sektio... Olikos se että sen jälkeen ei voi saada enää lapsia." No ei se ihan sitä tarkota. Riippuu miten innokas kirurgi on, että mitä kaikkee romua intoutuu samalla rupeamalla pakista poistamaan. Pittää varmuuden varalta vähän sermin takaa kurkkia ja tarkistaa että mitä kaikkee sieltä lapetaan ulos.

"Ai niin pieni kokoarvio vauvalla! Yritähän että se painais ainakin 3 kiloa syntyessään." Jep. Suositteletko hernekeitolla vai läskisoossilla tätä prosessia hoidettavaksi vai millä ois varmimmat tulokset?

Appiukko tempaisi odotetusti pohjat tässäkin hommassa. Se tiesi sanoa, että turha synnytystä on pelätä, se on heleppo homma. Hän tietää ku on ollu yhteensä kolomessa ja yhessä niistä hänellä koski iskiashermoon niin kovasti, että vähintään yhtä suurissa kivuissa oli kuin emäntäkii.

Näin meidän kesken, pitäisin yhtä luotettavina näitä tietoja kuin appiukolta saatavia siivousvinkkejä.


Operaatiota odotellessa on syytä pitää itsensä kiireisenä, ettei kerkee miettiä liiemmälti asioita. Ukot olivat yhtenä aamupäivänä tuulenkaatoja sahhoomassa ja arvelin että laitan taapelipaikat valamiiks. Ihan viitakkeella ja kassaralla raivasin vatukot, horsmat, heinät ja puut pois eestä ja olin hirveen tyytyväinen. Sitten ukot tuli pihhaan ja olivat että ee myö tuonne niitä taapeloijja kyllä. No, tulipahan otettua pienet lämpimät siinä rojektissa niin olin sitten valmis isän kaveriksi taapelointiin kun muut ukot hävisivät muihin hankkeisiin.

Teknologiset apuvälineet osoittautuivat korvaamattomiksi. Kouralla ku ottaa nipun ja heivaa ne navetanvinnille menevälle sillalle niin jo urakka joutuu. Paitsi että kouralla ei saanu työnnettyä niitä tarpeeks ylös ja ovikii lenti vahingossa maahan ku ei oikein traktorin kopista kunnolla näe mihin se nippu on oikein menossa. 


Sain komennon "olla riehumatta" mutta oli tuosta aika heleppo tarttua laudan alalaitaan kiinni ja parilla askeleella oli jo sahatavara mukavasti hollilla selkävaivaista isää varten. Ei tarvinnu sen kumarrella. Näin sitä yhteistyö on voimaa kun kaks erilailla liikuntarajoitteista pistää tapahtumaan.




Viimeisillään raskaana oleva on joutava kaikenlaiseen rahtihommaankin. Kävin hakemassa kirkonkylältä lämminvesivaraajan, salaojaputkea ja maalämpöpumpun. Olin varma että tuo laitos jos ei rämähä alas jossain kohtaa kotimatkaa niin jo on kumma.



Kun on paljon kampetta kyydissä, on syytä välttää tarpeettomia koukkailuja kirkonkylän sopukoissa. Isä oli mukana ja näki välttämättömäksi pistäytyä Lidlissä hakemassa purkillisen suolakurkkuja. Pulssi oli osapuilleen 180 jo valamiiks. No, kurkut saatiin ja vielä varaosaliikkeeltä isän autoon parit polttimot, mutta koko reissun tärkein asia eli kaivinkoneremonttiin tarvittavat rikat unohdettiin.




Sitten vielä pari sanaa sektioon valmistautumisesta. Useita ohjelappusia on päästy lukemaan. Leikkausta ennen on syytä syödä kevyesti. Vohvelit esimerkiksi ovat aika kevyitä.



KYSiltä laitettiin lypsyohjeetkin mukaan. Pitää ennakkoon tiristää maitoa jos sattuu irtoomaan, ja varastoida pieniin ruiskuihin jääkaappiin ja napata sairaalaan mukaan sitten kun aika koittaa. Eilen olikin ensimmäinen lypsyilta. Saunan jälkeen sanoin aviomiehelle, että nyt kourit mun ryntäitä ja sä nautit siitä.

Kyllä voin kertoa, että kannattaa valikoida puolisoksi entinen lomittaja. Siinä missä minä sain jonkun vaivaisen tipan tulemaan niin mies tiristi ihan varastoon asti maitoa. Saatiin vähimmäismäärä täyteen. Eipä aikaakaan kun pääsen tekemään anopille yllätyspannaria. Anoppi on läpi vuosien syöttänyt minulle salaa sieniä ja vaikka mitä mistä en erityisemmin tykkää jonkun pöperön seassa ja voitonriemuisena sitten murkinoinnin jälkeen tullut sanomaan että etpäs tiiä mitä just söit. Kohta niitetään mitä kylvetään.

Sitten virallinen raskauskuva, tästäpä sitä lähetään sitten laihduttamaan, mikä onkin iltapäivälehtien ja joidenkin tuttavien kommentoinnin perusteella olennaista ensimmäisinä kuukausina.



Sitten vaan ootellaan josko ne hormonit viimeinkin heräis. Oletan että oon sit ihan tälleen:






Meinas melekein unohtua! Meillä on raksalla nyt lämmöt. Näin se urakka joutuu.



tiistai 11. lokakuuta 2016

Penska tulloo - olenko valmis

Lapsen tuloon valmistaudutaan mutta ei siihen kuitenkaan voi valmistautua. Osa porukasta laittaa kuulemma jo petivaatteetkin pinnasänkyyn kuukausi etukäteen valmiiksi ja todennäköisesti on jo nimiäis/ristiäismenutkin suunniteltuna. 



Meillä on tuotu pinnasänky palasina makuuhuoneen nurkkaan ja tarkoitus on se jossain vaiheessa ihan kasatakin. Patja on vanha. Homeriski kuulemma on kun vanhaa patjaa käyttää. Ei haissut pahalta, joten en ostanut uutta. Mitenkähän sitä ennen on hengissä kestetty.




Merkittävimpänä makkarin muutoksena siirsimme asekaapin toiseen huoneeseen, jotta pinnasänky mahtuu. Jälkikäteen vähän harmittaa tuo asekaapin poisvienti, ois tullu vähän erilaisia otoksia verrattuna sisustus- ja perheblogien vastaaviin.



Makuuhuonetta piristävät kummasti lattialle levitellyt kalsarit ja asekaapin siirtoprosessin jäljiltä lojumaan jääneet tarvikelaatikot. 


Vaatteisiin pitäisi kai panostaa - olla kaikenlaisia ihastuttavia asukokonaisuuksia valmiina ja vaatteet lajiteltu väreittäin tai jotain. Olen saanut lukuisia kassillisia käytettyjä vaatteita, osa poikien ja osa tyttöjen jäljiltä. Seuraavassa numerossa selviää puuttuuko jotain oleellista. 

Käytettyjä vaatteita vastaanottaessa tulee monenlaisia ylläreitä. Esimerkiksi tällainen mekko, jota en olisi kuvitellutkaan, että tarvitaan.




Moni tietää, että kun sisustusta muutetaan yhdessä huoneessa, leviää se pian toisiinkin huoneisiin. Samoin kävi meille. Salissa oli aiemmin sen kalusteiden lisäksi ranchille muuttamisen jälkeen entisen asuntomme olohuoneen kalusteet ja nostelin sinne odottelemaan myös ammeet, turvakaukalot ja sen semmoiset. Nyt sinne saatiin myös aviomiehen toimistokalusteet. Kerrassaan upeaa.




Synnytysjännitykseen auttaa parhaiten kaikenlaisen askareen kehittäminen niin ei kerkii miettiä. Aviomies kävi Saarenmaalla mehtuureissulla ja toi akkojen autolla kuormallisen kiviä. Näistä pitäisi tulla saunaan luonnonkiviseinä. Kivet pestiin painepesurilla ja odottavat nyt asiantuntevan muurausmiehen työpanosta. Kieltämättä näiden kuvien perusteella hieman huolestuttaa lopputuloksen eleganssi. No, tässä vaiheessa oon tuumaillu että kunhan jotain valmistuu.




Juuri pakkasten kynnyksellä on myös oiva aika hoitaa rästihommia, kuten piippujen purkaminen ja uusien muuraus. Lammasfarmaria oli nuohooja jo suorastaan uhkaillutkin. Löydettiin ranchilta hyvä läjä reikätiiltä ja arvioidusta kokonaismäärästä uupumaan jäänyt tiilimäärä lonittiin purkutiilipinkasta. On se vaan monesti hyvä kun ei mittään heitetä pois.





Ennen-kuva otettiin lähinnä muistoksi, että talossa on joskus ollut piiput katolla. Aina ei välttämättä erinäiset urakat ihan valmiiksi asti naisille riittävällä tahdilla ennätä.



Näköjään vierasta miestä ku käyttää hommissa, on tahti toisenlaista. Piiput oli purettu alta aikayksikön ja mittään ei ees hajonnu mitä ei ois tarvinnu hajota. ´




Lammasfarmarin kanssa haluttiin muurausvaiheessa kiivaasti avustaa ja lopulta löytyikin erinäisiä tapoja osallistua. Laitettiin muoviloota tikkaiden päähän, minä ojensin alhaalta pitkäraajaisena immeisenä tiiliä ja lammasfarmari otti vastaan ja laittoi lootaan. Hetken mietitytti miten mahtais käydä jos miltei paperinohut muoviloota ois antanut periksi, mutta ei antanut. Paitsi mitä nyt pohja irtos.




Kakkospäivänä päästiin jo työkaluinnovaatioita kehittelemään. Kun muurauslasta tippuu piipusta alas ja päätyy uunin perälle, tarvitaan harjanvarsi, metallihenkari ja rautalankaa. Ja ohtalamppu että näkköö onkia työkalua pois.



Ja kerran kun harjoittelee, niin toisella kerralla kun lasta taas tippuu on jo paljon kokemusta asiasta. Näin sitä kehitys kehittyy.





Ystävien tuki on tärkeää kun on huolta ja epävarmuutta. Pyrin yhden heistä luokse käymään, mutta sain pakit koska minusta ei ole lenkkiseuraa. Mutta onneksi sitten kun "viikon päästä synnytyksestä, ei millään pahalla, tajuat että pitää alkaa laihduttaa niin voidaan käydä lenkillä yhdessä". Minä olin arvellut ettei siinä kohtaa paljoo kerkee tuommoisia laihdutusasioita miettiä, on ihan monenlaista muuta tekemistä. Mutta näin sitä viisastuu. Lisäksi sain vinkin jostain uudesta Bailamama-jumpasta, jossa kiinteydytään ja harjoitetaan lantionpohjalihaksi saatteella "tää vois olla sulle sopiva". Tajusin että minua odottaa ylipainoisuus ja löysäpilluisuus. Miten siitä selviää, miten saan ystäväni takaisin?! Vastasin jumppaehdotukseen kuvalla.



Mutta ei se mittään, jos roppa katsotaan kohta täysin menetetyksi niin huumorintaju ja itsetunto ovat vielä kuitennii tallella.

Äitiyslomalla on aikaa perehtyä myös tuleviin kotivanhemman viihdykkeisiin. Tärkeimpänä pitäisin nettikirpputoreja. Ovat olleet antoisia. Hampaita nauratti tämä ilmoitus ja tiedustelu siihen liittyen.






Kyllä se tästä. Meidän tiimi on jollain lailla valmiina. Jospa ois terve ja oppis jossain vaiheessa tavoille, niin ois jo hyvä.