keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Mä oon tuija

Joo. Lähden seuraavan kerran kylään, kun ipana on päässyt rippikoulusta. Paitsi että, eihän se ole menossa riparille, koska olemme pakanoita. Huh. Ei tarvii siis niinkään aikaisin lähteä minnekään. Kasvatan täällä kainalokarvojani ja lastani ihan kaikessa rauhassa. Elämänkoulun saa käydä ja eläinpuistoreissujen sijaan voimme huvituksena viritellä hiirenloukkuja ja soittaa kanteletta tuvassa.



Eipä ole koskaan tuntunut matka kirkolle yhtä pitkältä kuin eilen. Siinä on jotain erityistä kun yrittää pysyä jäisellä tiellä vesisateessa laulaen "ja meillä kaikilla oli niin mukavaa" ja pohtien mikä lasta niin huudattaa siellä turvakaukalossa takapenkillä. Luonnollisesti ei ole koskaan aiemmin huutokonserttia pitänyt, silloin on hyvä aloittaa, kun lähdetään pidemmälle matkalle kahdestaan. Vianmääritys on kohtuullisen vaikeaa kuskin paikalta käsin. Ei siinä auttanut kuin pari kertaa vetää levikkeelle ja purkaa kuljetus, rauhoittaa ja jatkaa matkaa. Ja pohtia, että jos kääntyisi uskoon ja olisi katuvainen, loppuisiko suurhäiriötilanne takapenkillä.

Sitten oli luonnollisesti vielä pari muuttujaa. Appiukko oli käynyt pudottamassa Teboilille säkillisen jotain varaosia ja nekin piti vielä käydä noukkimassa kyytiin. Aviomies erehtyi soittamaan matkalla ja muistuttamaan niiden hakemisesta. Keskustelimme hetken niistä perkeleen osista ja tulipa voimallisesti tiedusteltua, että käynkö vielä samalla reissulla Lidlistä ostamassa maustekurkkuja.



Ei tarvinnut käydä.

Muutenkin tarvittaisiin kohta Dr. Philiä näihin talkoisiin. Kyllähän minä tiesin, että nussakat maatila- ja muut lainat eivät katoa minnekään lapsen saannin myötä, mutta nyt kyllä kelepais semmoinen tahti, että oltaisiin vaikka yksi päivä viikossa yhdessä. Siis koko päivä. Oltaisiin niin kuin kaapuntilaiset perheyksiköt. Pukeuduttaisiin samanlaisiin tuulipukuihin ja viikonloppuna käytäisiin kaupassa, siistittäisiin nurkat ja ehkä ulkoiltaisiin tai jotain muuta perverssiä.

Tällä hetkellä se ns. oma aika on sitä, että kun pieni vapauden hetki koittaa, pitää tunkea helevetin kyytiä joku mikropuuroannos mahaan ja yrittää järjestellä pyykkivuoret. Hohdokasta.



Älä välitä sotkusta!


Minusta on hyvää vauhtia tulossa ns. marttyyriäiti. Sitten kun joskus on se joku hetki aikaa olla yhdessä, oon tämmönen tuija:


Innostaa varmasti olla kotona pidempään.


Internetissä viisaat kehottavat sopimaan asioista ennen lapsentekoon ryhtymistä.


Pitäisi olla eri neuvojat yrittäjille.


40 kommenttia:

  1. Voi ei, tosi rasittavaa on toi. Yrittäkää järjestää yhteistä aikaa ja sulle hengähdyshetkiä. Ei kannata lykätä tätä uudelleen järjestelyä, muuten sä vaan väsyt entisestään ja tilanne ns. eskaloituu.
    Tsemppiä ja sä tiiät että kyllä homma helpottaa mut nyt akuutisti apuva!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On mulla Eurojackpot tehtynä. Normaali lottovoittokin riittäisi.

      Ei ois niin kiire ku olis 800 KEUR vähemmän velkaa. Sitten jäisi enää vain sopivasti sitä.

      Poista
  2. Kiitos taas ratkiriemukkaasta arkipläjäyksestä, hih, lisää tekstejäsi ootellessa..

    VastaaPoista
  3. 100 km matkalla voi helposti pysähtyä toistakymmentä kertaa rauhoittamaan huutavaa vauvaa, joka on hiljaa aina sen aikaa kun saa olla sylissä ja huutaa muut ajat naama punaisena, vaikkei mitään todennettavaa vikaa ole. Varmaan puolipiste puuttuu jostain kohdasta koodia? Jossain välissä jo aloin ehdotella että mitäpä jos ei vaikka pysähdyttäis kun ei ole mitään vaik... "EI" :|

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäis olla se catch-lohko aina odottamattomia erroreita varten.

      Kaverin äiti kertoi eilen matkasta kotiin Kalajoelta. Oli ollu tavallista pidemmän tuntuinen sekin matka. Lopulta talouspaperirullan antaminen revittäväksi oli auttant :D

      "Revi siitä."

      Poista
    2. Meidän esikoinen oksensi aina kun mentiin mummulaan, suunnilleen samassa vaiheessa matkaa eli kun oli 40-45 km ajettu. Sitä talouspaperia oli lähellä oksennuksen pyyhkimistä varten - ja kerran ihmettelin kun oli ollut pitkän aikaa hiljaista: se oli tunkenut suunsa ihan täyteen talouspaperia.

      Poista
  4. Kyllä se siitä. Odotat, että lapsi kasvaa tabletti-ikään, niin sitten saat ajella kaikessa rauhassa vaikka Utsjoelle asti. Kunhan akusta vaan ei lataus lopu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noup! Sorry! Silloin voi astua kehiin kaveri nimeltä yrjö :D . Onneksi en ollut minä yksin muksujen kanssa matkalla, vaan isänsä (exäni) oli viihdyttänyt ipanoita leffalla tabletista. Oli ylämäki-alamäki -ajoa kainuun maastossa tunnin verran riittänyt, että pääsi siivoamaan autonsa. Kaikki 3 taisivat oppia jotain. Loppumatkan laskivat autoja perinteisesti, pysyi katse maisemissa ja olotila hyvänä ;) .

      Poista
    2. Tällä tekniikalla Saariselältä Turkuun. Yksi ruokatauko ja yks vessapysäys. 30 km ennen perille pääsyä rupes kyselemään, koska ollaan perillä. Mielelläni maksan Netflixistä. :D

      Poista
  5. On se välillä niin hemmetin raskasta pikkuipanoitten kanssa, hyvin on jäänny mieleen ja pistin stopin lapsenteolle kun toinen oli tullut.

    Koeta jaksaa vaan, ei se viellä helpota moneen kuukauteen.

    VastaaPoista
  6. Aah, kuulostaa niin tutulta. Yrittäjän (sellaisen, joka käy töissä Dimexeissä eikä Turoissa) vaimona kadehdin tyyppejä, joiden miehillä oli isyysvapaat, viikonloppuvapaat, kesälomat, talvilomat ja sairaslomat.
    Meillä muuten kaukalossa kirkuminen loppui siihen, kun ipana siirtyi kasvot menosuunnassa istumaan turvaistuimeen, ikää oli 9kk. Varmasti vastoin kaikkia suosituksia, mutta kyllä meillä liikenneturvallisuus koheni sillä vaihdoksella merkittävästi.
    Tsemppiä! Usko pois, se muuttuu vielä isoksi iloksi.

    VastaaPoista
  7. Koita jaksaa. Sun tekstit tuo naurua ja iloa joka kerta. Oot mahtava tyyppi!
    - Penni

    VastaaPoista
  8. Mitähän tuohon sanois... näinhän se menee. Minä alistuin osaani ja silloin päätin, että kunhan lapset kasvaa niin minä menen SITTEN kyselemättä. No lapset kasvoi, enkä nykyään viitsi mennä juur kauppaa pitemmälle. Kaikki harrastuksetkin kun on kotona hoidettavia juttuja. Se siitä uhosta. Homma helpottaa noin 18 vuoden päästä ;P

    VastaaPoista
  9. Joo... sitä oman ajan puutetta ei käsitä millään, ennenkuin se on todellista sen vauvan myötä. Mutta tärkeää se kyllä olisi, edes muutama tunti viikossa! Tässä kun menen muutaman kuukauden edellä, niin nyt 9kk:n iässä on taas vähän helpompaa, kaveri pysyy 90% varmuudella pystyssä ja touhuaa suht paljon itsekseen. 6-7kk:n ikä oli kans ok, siinä välissä ihan yhtä helvettiä kun opetteli seisomaan ja könähteli takaraivolleen, piti vahtia KOKO ajan. Päiväunet ovat vartin mittaisia, just sen mikroaterian ehtii :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perästä tullaan. Voihan se olla että tämä vaihe oli heleppo kun sitä johonkin tulossa olevaan vaiheeseen sitten aikanaan vertailee. Ilonsa ja angstinsa kaikissa.

      Poista
    2. Voin kertoa että nyt on vielä helppoa.
      Mä luulin että lapsista on jotakin apua sitten kun ne vähän kasvaa. Onhan niistä - sinne viisi-kuusivuotiaaksi, mutta sitten kun ne kasvaa vähän lisää niin niitä saa vain passata eikä apua saa mihinkään. Mitä avaruusolioita ne Junior Master chefit on jotka kymmenvuotiaana laittaa perheelle kolmen ruokalajin aterioita?

      Poista
  10. Been there, done that... että tiijän tunteen o.O Noista ajoista on aikaa jo 16 vuotta, mutta muistot elää. Elelin yrittäjämieheni (dimex, ei turo) tuloilla ja ruhtinaallisella kotihoidontuella (hahahaa) kahen pojan kanssa niin kauan kun oli pakko mennä töihin. Eli olin pahimmanlaatuinen yhteiskunnan loiseläjä nykykatsannon mukaan, mutta en tippunu työelämästä kuitenkaan... En vaan jaksanu aatella sitä ruljanssia, että minun kontolla olis kaikki hoitoon viemiset ja hakemiset ja sairauskierteet jajajaja... lykkäsin sitä sitten pari vuotta ja alotin sen em. ruljanssin vasta kun nuorempi oli 3v, ehhehe.

    Ei oo ikävä niitä aikoja, vaikka se oli paitsi raskasta niin myös rakasta :) Semmosta kokopäivästä tilannekomediaa parhaimmillaan.

    Tsemppiä, kyllä se joku päivä sullekin vapaus koittaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nii ja semmonen piti vielä sanoa, että kiitos mahtavista teksteistä! Sulla on sana ja asenne kohillaan :D

      Poista
    2. Oot sinä ollu paha ku oot kotona ollu! Liekö lapset oppineet vieläkään puhumaan?

      Entinen työkaveri uhkaili että oon kuitennii kotona kolme vuotta vaikka etukäteen sanoin että hankkeeseen on lähdettävä aika pian finanssien takia.

      Katotaan..

      Poista
  11. Mulla ensimmäinen huusi kaukalossa ku hinaaja takapenkillä turpa punaisena ilman mitään näkyvää syytä, eikä edes nukahtanut millään.
    Noh, toisen syntyessä tilava perheautoni oli merkkiä Nissan Micra (ei takaovia) ja itse olin hirveä norsu, joten lapsonen kulki ne pakolliset kauppareissut ym mummolassa kilsan päässä käynnit repsikan puolella. Tämähän tietysti on vaarallista ja kerettiläistä mut ei kuitenkaan laitonta, ja tenava oli ihan tyytyväinen, kun näki äidin naamataulun, ja melkeinpä sain vaipatkin vauhdissa vaihdettua ja imetettyäkin. No en oikeesti.
    Parisuhteen tilaan en osaa sanoa mitään muuta kuin sen, että asia menee ohi. Aina, kun on murha mielessä, kannattaa yrittää muistaa, että unen ja ravinnon puute sekä hormoonit aiheuttaa kaikenlaista. Takakäteen sen sitten ymmärtää. Lupaat itelles ettet tapa etkä eroa seuraavan puolentoista vuoden aikana, sen jälkeen alkaa jo helpottaa. Samassa pashassa ollaan oltu melkein kaikki äiteet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oissii hyvä semmonen letkutissi. Yltäis takapenkille saakka.

      Joo. Mä yritän olla pahemmin kimpoilematta ja puukottamatta naamaan.

      Parhaamme tehdään molemmat tässä soossissa.

      Tämä tukiaisilla elely on kyllä rankkoo.

      Poista
  12. Sopikaa etukäteen?? Kyllä ei lapsettomana osaa ajatella mitä kaikkea se elämä vauva-aikana tarjoaakaan. Ehkä sitä vois treenata niin, että 10min välein päivällä ja 2h välein yöllä pärähtäis palohälytin päälle ja samalla toinen kyselee ruotsin epäsäännöllisiä verbejä ja pitkän matikan laskuja ja lisäksi esim. Etteikö kelpaa enää ja voisitko täyttyy veroilmoituksen ym. Ärsyttävää.

    VastaaPoista
  13. Ahhahhaa, voi, niin tuttua, niin tuttua, vaikka kaupunkilaisyksikössä asustellaankin. Lohdutukseksi voin kertoa, että toisen lapsen kohdalla sitä entistä harvinaisempaa "omaa aikaa" ei enää edes muista kaivata. Ehkä siksi, että aivotoiminta on niin totaalisen syväjäässä. Mutta muistan kyllä hyvin elävästi tuon ahdistuksen ekan lapsen kanssa, oli rankkaa aikaa. Ja automatkoihin ainoa neuvo on aika. 300 km sivu matkaa suht tiheästi ainoana aikuisena kahden alle 2 v:n kanssa suhailleena ainoastaan lukemattomat pysähdykset, riittävä määrä evästä ja koko päivä aikaa ovat ainoat neuvoni. Kyllä ne siitä oppii. Nyt kun vanhempi on 4 ja nuorempi kohta 3 on elämä niin helppoa, että välillä salaa haaveilen kolmannesta lapsesta. Älyttömintä on että just tämmösistä kirjoituksista nuo lisääntymishalut taas tulla mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allekirjoitan täysin, että nuppi ei toimi ees sitä vähää kuin ennen. Aivopieruja tulee nonstop.

      Mietihän kaks kertaa lisä-lisääntymistä.

      Poista
  14. Kuulostaa niin tutulta... minä tein tuon saman kahdesti 1,5-vuoden ikäerolla. Minusta ensimmäinen vuosi vauvan kanssa on syvältä. Vaikka vauvaa rakastaa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa niin kyllä minulla elo on muuttunut joka päivä edellistä hauskemmaksi sen jälkeen kun he täyttivät vuoden.. ja varsinkin sen jälkeen kun kuopus täytti vuoden.

    Tai no ei se kyllä ole ollut biletystä senkään jälkeen, mutta nyt heidän kanssaan voi sentään väitellä ja perustella omia diktaattorimaisia päätöksiä.

    Minulla oli molempien vauvavuosien aikana alusta alkaen tavoite ja haave joka piti minun pään tolkkussaan silloin kun ketutti ja väsytti eniten. Kun lapsi oli täyttänyt vuoden niin otin ja lähdin viikonlopuksi toiseen kaupunkiin hotelliin YKSIN. Minä ja oma sänky, pitkä yöunet, minä piiiitkällä aamupalalla YKSIN.. rauhallisia ikkunashoppailuja ja sovituskoppihetkiä.. kävelyä ilman vaunujen työntämistä. Tiedätkö mitä.. molempien kohdalla se viikonloppu tuntui oikeasti yhtä hyvältä kuin mitä haaveilin vuoden aikana. Tsemppiä! Suosittelen hyvän tavoitteen asettamista.. se auttaa pitämään pään edes hieman kasassa kaikkina niinä yksinäisinä päivinä.

    Odotan niiiiin kovasti sitä kun pääset kirjoittamaan ruuhkavuosi arjesta. Se tulee olemaan hykerryttävän hauskaa.. ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä odotin että sun hotellitarina päättyi että "mutta ei siellä ollutkaan kivaa ja halusin kotiin". :D Mutta onneksi noin päin!

      Hyvä tavoite olisi päästä pikapikaa taas Mustaan Lampaaseen vetämään kurmeeta.

      Poista
  15. Onneksi lapset kasvaa, vaikka ei se varmaan juuri nyt kovasti autakaan :)

    Itse olin aikoinaan ensin esikoisen kanssa 14kk kotona ja toisen pojan synnyttyä olin molempien kanssa kaksi vuotta. Kun menin töihin sen jälkeen, muistan vieläkin, miten nautin työpaikalla, kun sain syödä rauhassa ja käydä vessassa ilman seuralaista. Pienet ilot.

    Koitahan jaksella.

    VastaaPoista
  16. Mieti, miten iso vertaistuki sinulla on käytössäsi ;) - Pienten lasten vanhemmat... Näin mummonäkökulmasta (ei varmaan lohduta) voin kertoa, että kyllä se siitä...Eläkkeellä viimeistään on "omaa aikaa", mot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan täällä monenmoista kommentoijaa, kivalta tuntuu! Ei haittoo vaikka ovat vain netissä bitteinä.

      Lammasfarmaria näen eniten kavereista, se onnii tuossa ihan lähellä onneks. Ois voinu olla pari romahusta ilman sitä!

      Poista
  17. Juokse, juokse niin kauas kuin pääset.

    OP

    VastaaPoista
  18. Jälleen kerran, tiiän tunteen. Tässä eräänä sunnuntaina kuvittelin, että ollaan kuten normaalit ja käydään laavu retkellä auringonpaisteesta nauttien. Nin toki tehtiin, kunnes universumi iski takaisin ja hajotti vesipumpun. Kesken saunan ja vauvan kakkavaipan vaihdon...Että kikkeliskokkelis vaan, mitäs läksit yrittämään rentoilua!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turha yrittää universumin selän takana jotain normaalia tehdä.

      Poista