maanantai 23. huhtikuuta 2018

Vuoden Siivoojan kasvatusopas pienten lasten vanhemmille


Luin jostain luotettavasta internet-lähteestä, että vanhemman tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä. Olin heti että no nyt löytyi minullekin sopiva homma tästä maailmasta! Olen tuottanut läheisilleni pettymyksiä vuodesta 1981, joten ansioluettelo on tähän projektiin vähän niinku kohdallaan. Viimeinkin on lapsi, josta voin muovata yhteiskuntaamme nöyrän veronmaksajan tekemään robottien tähdehommia.

Onhan siinä jotain sairasta viehätystä, että voi pakottaa toisen mm. terveelliseen ruokavalioon.



Ipana: ”Pähkinät.”
Minä: ”Ei syödä pähkinöitä, nyt syödään rakkaudella valmistettua kinkkukiusausta jo neljännentoista kerran tässä kuussa.”
Ipana: ”Pähkinät.”
Minä: ”Ei syödä pähkinöitä, nyt on ruoka-aika.”
Ipana: ”Pähkinät.”
Minä: ”Sitten pois pöydästä, katellaan maistuuko kahden tunnin päästä ruoka.”


Lapselle pitää selittää asiat kunnolla. Minä kerron aina, että sitten aikuisena saat korvata ruoat inkkarinaksuilla ja salsalla.

Toisaalta on ollut parasta huomata, miten lapsi kehittyy vanhemmistaan huolimatta. Lapseni on esimerkiksi oppinu kävelemään, vaikka appiukon mielestä en pitänyt lasta tarpeeksi lattialla puolen vuoden iässä. Ipana ei ole mennyt pilalle vaikka anopintekeleen mielestä oli ihan perverssiä imettää lasta sen ollessa 8 kuukauden ikäinen, kun hän oli sentään lopettanut omien lastensa imettämisen 7 kuukauden kohdalla. Se ei ole myöskään kuollut infektioon, vaikka anoppi saa aina kynnenalusen täyteen vaikkua, koska en ole muistanut puhdistaa ipanan korvia tarpeeksi usein. Minusta on itse asiassa suuri helpotus kun ei tarvitse muistaa, kun joku muu hoitaa työn puolestani. Anoppikin saa arkeensa hieman tyytyväisyyden tunnetta, kun esittelee korvavaikkusaalista minulle voitonriemuisena. Olen niin suuri henkilö, että sallin sen.

Puheentuotanto on ottanut aimoharppauksia. Neuvolassa pitääkin muistaa kertoa, miten lapsi osaa sanoa minulle isimiehen kuullen "Tunnusta. Äiti tunnusta.". Ja lisäksi osaa hihkaista ilahtuneesti "Äiti!" ja hyökätä antamaan minulle halin ja sen jälkeen kääntyy isimiehen puoleen ja sanoo "Isi! Onko?". Useat vanhemmat toivovat, että lapsi oppii nopeasti uusia sanoja. Minä en ole niinkään varma.

Sitten Hyvän Vanhemmuuden Käsikirjaan tulisi pieni muutos ja vanhempia kannustettaisiin lasten sisätiloissa pitämiseen, olisin täysin virheetön vanhempi. Onko tämä sitten sitä ihmisenä kasvamista mitä kovasti aina vanhemmuuden yhteydessä tuodaan esille, kun pitää lähteä viikonloppuisin kymmenen aikaan ulos nostamaan lasta ylös mutalammikoista, vesilätäköistä, hiekka- ja loskakasoista 30 sekunnin välein ja hihkua ilmoille kannustavia sanoja ja toivoa, että puolitoistavuotiaan ajukoppa ei ole vielä niin kehittynyt, että se tunnistaa sarkasmin.

Sarkasmista puheen ollen. Ilta-Sanomien Perhe-osiossa oli ilahduttava vanhempien ja päiväkotihenkilökunnan välisiä palautekeskusteluja koskeva juttu. Mitäpä tuumaatte tästä:

”Muistan perjantai-illan kommentin. Olin töissä naapurikaupungissa ja tietysti myöhässä. Autolta juoksin hakemaan viimeistä hoitolasta. Kun sanoin pojalleni, että lähdetäänpä ostamaan viikonlopuksi ruokaa, hoitaja totesi: ”Olisit vain käynyt rauhassa, ei meillä ollut mitään kiirettä”. Itselläkin tuli rauhoittuminen, koko päivän olin stressannut ja yrittänyt saada aikataulua kiinni.”



torstai 19. huhtikuuta 2018

Uraäitisemimarttyyrin tunnustuksia

Hyvät huolestuneet kansalaiset (3 kpl). Olen elossa.

Tiedättehän sen, kun monet sanovat että sen jälkeen kun lapsia tulee, arkisista asioista tulee yhtäkkiä tosi hankalia. Kauppaan meneminenkin on pieni tapahtumatuotanto. Kaikki pitää aikatauluttaa, asiat pyörivät piltin ruokataukojen ympärillä ja sitä miettii, että mitä sitä tekikään kaikella sillä vapaa-ajalla mitä ennen lapsia oli. No, voin kertoa teille, että he ovat ihan helvetin oikeassa.

Palasin alkuvuodesta töihin. Suunnitelmallisena ihmisenä päätin toteuttaa pienen pilot-hankkeen joulukuun lopussa, jolloin perheyksikkömme eli kahden päivän ajan sellaista elämää mikä äiti-ihmisen töihin lähdön jälkeen olisi uutta arkea. Kaikki oli suunniteltu valmiiksi. Homma menisi niin että minä nousisin kuudelta, isimies hoitaisi aamuvuoron, lammasfarmari päivävuoron ja minä tulisin hakemaan viimeistään klo 17 lasta pihhaan.

No, hommahan meni niin että minä nousin kuudelta, lapsi havahtui siihen kun minä poistuin huoneesta, alkoi jumalaton huuto, menin vessaan aamutoimille, isimies ja huutava lapsi tulivat 5 minuutin kuluttua perässä ja lopulta minä menin takaisin nukkumaan lapsen kanssa, heräsimme 7:30 kieppeillä ja olin lopulta kaapunnissa työmaalla klo 10.

Ihminen on oppiva eläin. Pilot-hankkeen aamuna #2 opin jo liikkumaan levitoimalla ja luovuin mm. sen kaltaisista uskaliaista ajatuksista että nappaisin sukkalaatikosta sukat mukaani makkarista poistuessani. Ei ystävät, se tuottaa liikaa ääntä. Ei ne pyykkikoriin heitetyt sukat niin likaisia oikeasti ole.

Suuri siunaus tässä kaikessa on ollut lammasfarmari. Ipana on siis lammasfarmarin hoteissa päivät ja vahvasti tuntuu siltä, että ne olot voittavat kotiolot 100-0. Kotona ei voi hengailla karitsoiden ja lampaiden kanssa. Aika monena hakukertana on tullut ipanalle itku kun tajuaa, että nyt tuo uraeukko tulee hakemaan minut pois ja ei pääse enää elukoita katsomaan navettaan.

Lammasfarmarin kanssa elämämme oli pitkään aika kotivoittoista, eihän me käyty juuri koskaan missään. Rampattiin vaan kolmen kilometrin väliä äitiyslomani aikana. No, lammasfarmari ei kyllä käy edelleenkään missään. No anyways, tämän mehtäläisyyden ansiosta on kehittynyt mm. sopivia lempinimiä. Lammasfarmari on tuottanut suurta iloa ipanalle heti alusta alkaen ja ristimme lammasfarmarin Hassutätiksi. No, hyvin nopeasti Hassutäti muuttui muotoon Hassistäti ja edelleen muotoon Hassis. Kirkonkylän ruokakaupassa asioidessa on tosi miellyttävää, että lapsi huutaa Hassista. Olen aina nauttinut huomiosta.

Parisuhderintamalla olen ollut täysi mulkku ja ottanut jonkin sortin semimarttyyriroolia. Tiedättekö hulluuden määritelmän? Se, että tekee aina samaa ja odottaa eri lopputulosta. Ennen lapsentekoa oli kantavana ajatuksena, että elämä vaatii vain pientä priorisointia. Isännällä on silti 7-päiväiset työviikot ja ajatus että "ens kuussa helepottaa". Olen sitä "ens kuuta" odotellut vuodesta 1999 lähtien. Mutta ei se mitään, on tehtävä makkara mieleisekseen ja ei se murjottaminen ole ketään pelastanut ennenkään. Tietysti oishan se joskus ihan kiva, että ois sitä omaa aikaakin. Toisaalta onhan mulla sitä, arkisin voin olla autossa noin puolitoista tuntia.

Ai niin. Kuuntelen nykyään Yle Puhetta.

Oikeastaan aika fantastista olla keski-ikäinen.