maanantai 23. huhtikuuta 2018

Vuoden Siivoojan kasvatusopas pienten lasten vanhemmille


Luin jostain luotettavasta internet-lähteestä, että vanhemman tehtävä on tuottaa lapselleen pettymyksiä. Olin heti että no nyt löytyi minullekin sopiva homma tästä maailmasta! Olen tuottanut läheisilleni pettymyksiä vuodesta 1981, joten ansioluettelo on tähän projektiin vähän niinku kohdallaan. Viimeinkin on lapsi, josta voin muovata yhteiskuntaamme nöyrän veronmaksajan tekemään robottien tähdehommia.

Onhan siinä jotain sairasta viehätystä, että voi pakottaa toisen mm. terveelliseen ruokavalioon.



Ipana: ”Pähkinät.”
Minä: ”Ei syödä pähkinöitä, nyt syödään rakkaudella valmistettua kinkkukiusausta jo neljännentoista kerran tässä kuussa.”
Ipana: ”Pähkinät.”
Minä: ”Ei syödä pähkinöitä, nyt on ruoka-aika.”
Ipana: ”Pähkinät.”
Minä: ”Sitten pois pöydästä, katellaan maistuuko kahden tunnin päästä ruoka.”


Lapselle pitää selittää asiat kunnolla. Minä kerron aina, että sitten aikuisena saat korvata ruoat inkkarinaksuilla ja salsalla.

Toisaalta on ollut parasta huomata, miten lapsi kehittyy vanhemmistaan huolimatta. Lapseni on esimerkiksi oppinu kävelemään, vaikka appiukon mielestä en pitänyt lasta tarpeeksi lattialla puolen vuoden iässä. Ipana ei ole mennyt pilalle vaikka anopintekeleen mielestä oli ihan perverssiä imettää lasta sen ollessa 8 kuukauden ikäinen, kun hän oli sentään lopettanut omien lastensa imettämisen 7 kuukauden kohdalla. Se ei ole myöskään kuollut infektioon, vaikka anoppi saa aina kynnenalusen täyteen vaikkua, koska en ole muistanut puhdistaa ipanan korvia tarpeeksi usein. Minusta on itse asiassa suuri helpotus kun ei tarvitse muistaa, kun joku muu hoitaa työn puolestani. Anoppikin saa arkeensa hieman tyytyväisyyden tunnetta, kun esittelee korvavaikkusaalista minulle voitonriemuisena. Olen niin suuri henkilö, että sallin sen.

Puheentuotanto on ottanut aimoharppauksia. Neuvolassa pitääkin muistaa kertoa, miten lapsi osaa sanoa minulle isimiehen kuullen "Tunnusta. Äiti tunnusta.". Ja lisäksi osaa hihkaista ilahtuneesti "Äiti!" ja hyökätä antamaan minulle halin ja sen jälkeen kääntyy isimiehen puoleen ja sanoo "Isi! Onko?". Useat vanhemmat toivovat, että lapsi oppii nopeasti uusia sanoja. Minä en ole niinkään varma.

Sitten Hyvän Vanhemmuuden Käsikirjaan tulisi pieni muutos ja vanhempia kannustettaisiin lasten sisätiloissa pitämiseen, olisin täysin virheetön vanhempi. Onko tämä sitten sitä ihmisenä kasvamista mitä kovasti aina vanhemmuuden yhteydessä tuodaan esille, kun pitää lähteä viikonloppuisin kymmenen aikaan ulos nostamaan lasta ylös mutalammikoista, vesilätäköistä, hiekka- ja loskakasoista 30 sekunnin välein ja hihkua ilmoille kannustavia sanoja ja toivoa, että puolitoistavuotiaan ajukoppa ei ole vielä niin kehittynyt, että se tunnistaa sarkasmin.

Sarkasmista puheen ollen. Ilta-Sanomien Perhe-osiossa oli ilahduttava vanhempien ja päiväkotihenkilökunnan välisiä palautekeskusteluja koskeva juttu. Mitäpä tuumaatte tästä:

”Muistan perjantai-illan kommentin. Olin töissä naapurikaupungissa ja tietysti myöhässä. Autolta juoksin hakemaan viimeistä hoitolasta. Kun sanoin pojalleni, että lähdetäänpä ostamaan viikonlopuksi ruokaa, hoitaja totesi: ”Olisit vain käynyt rauhassa, ei meillä ollut mitään kiirettä”. Itselläkin tuli rauhoittuminen, koko päivän olin stressannut ja yrittänyt saada aikataulua kiinni.”



5 kommenttia:

  1. Pähkinät.
    Hyvä postaus taas kerran, takuuvarmaa hymyilyä kun näitä klikkaa=)
    Pähkinät.

    VastaaPoista
  2. Tunnusta. Äiti tunnusta.

    *huutonaurua*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En vieläkään tiedä mitä yrittää sanoa. On nimittäin tullut muutamaan toiseenkin otteeseen painostamaan minua. Freaky shit.

      Poista
  3. E-rittäin hyvät ohjeet!!
    Hyvä Ipana!!

    VastaaPoista