Näin juhlitaan tyylillä

Kävimme tyttöporukalla kaupungissa syömässä neljän ruokalajin illallisen. Avomieheni tuli noutamaan meitä ja kuljetti kirkonkylälle, koska baariinhan siinä piti päästä. Ravintolan petollinen viinipaketti toi hyvänolon tunteen. Ajoimme ABC-liikennemyymälän ohi. Minulla oli niin kivaa, että en ymmärtänyt käydä ostamassa sieltä limonadia ja perunalastuja. Kylläpä nyt kaduttaa, kun kämpässä on vain ruisleipää ja kraanavettä.

Ilta meni nopeasti erivärisiä juomia kumoten. Kun kampesin itseni taksin kyytiin, kuljettaja vilkaisi minua ja sanoi että aha, minäpä tiedänkin mihin sinä olet menossa. Syystä jota en jälkikäteen oikein ymmärrä, en halunnut katsoa kuka se kuski oikein oli. Ei ilmeisesti kiinnostanut keskustella kenenkään kanssa. Osasi viedä minut kotiin. Näin jälkikäteen mietityttää, että olisi ehkä kannattanut katsoa kuka se kuski oli, niin tietäisi kenen edessä voi hävetä. No, tällaiset tapahtumat tekevät elämästä mielenkiintoisempaa. Kun pääsin kotiin, tajusin että mahani oli täynnä yrjöä. Pitihän se saada äkkiä oksennettua ulos.

Avomiehelle vaan ärhentelin kun se kävi katsomassa välillä miten jaksan. Minä olen kyllä paljon parempi oksentaja kuin se on. Muistan säännöllisesti vetää pönttöä. Lisäksi oksennan tyylillä. Yrjösin mätimoussea ja pikkelöityjä vihanneksia, parsaa ja parmesaanimoussea, kuhamureketta ja dashikastiketta, ylikypsää härän poskea ja sitruunageeliä, puolukkaparfaitia, raparperiä ja valkosuklaajäätelöä.

Kyllä kannatti.

Apua, mitä meistä niinku ajatellaan maailmalla?

Suomalaisia tuntuu hirveästi kiinnostavan mitä muut meistä ajattelevat. Tämmöinen pieni yleistys tähän alkuun. Sillä linjalla on myös hyvä jatkaa. Nettilehdissä on aina kirkuvia otsikoita, jos joku jossain sanoo Suomesta tai suomalaisista jotain. Ihan mitä tahansa. Erityisen kamalaa on se, jos esimerkiksi joku random brittiperhe on pahoittanut mielensä Joulumaassa. Siitä jaksetaan vouhottaa viikkotolkulla. Ja entäs kun joku maailmantähti yittää molottaa keikalla jotain suomeksi ja menee vielä kertomaan miten Suomi on niinku ihan paras paikka. Heti on lehdistö lima pillussa asiasta raportoimassa.

Sitten toinen luku on sairaalloinen mielenkiinto siihen, että joku suomalainen seurustelee ulkomaalaisen julkimon kanssa. Nyt kun Aatami jätti Saulin niin mitä meille jää? Onneksi Paris Hiltonilla on iiihana uusi somelainen kolli. Jos unohdetaan että sen isä on espanjalainen ja että juippi on syntynyt kansainvälisesti Ibizalla. Ihan selvästi suomalainen.

Tämmöisiä kuviahan kansa janoaa. Miniöitä ja vävyjä ulukomailta. Rikkaita ja kuuluisia. Muunlaiset saavat mieluusti pysyä siellä mistä ovat tulossakin.

Entäs urheilu. Jos suomalaisen valmentajan alaisuudessa tulee kultaa, se on kyllä meidän mitali se. Ja Keken pojasta vouhotetaan, mutta Rosbergin Nico on kyllä ihan saksalainen minusta nähden. Puhuu saksaa, ranskaa, italiaa ja englantia, muttei suomea. Ei oo vissiin iskä hengaillu paljoo kotona.

Ja nyt kun alettiin avautumaan, niin avaudutaan kunnolla. Suomalaisesta itsetunnosta huippuesimerkki on Heleniuksen matsit. Minä olen ihan varma, että sillä murtuu käpälä aina jo punnituksessa. Kun vastustaja katsoo syvälle silmiin ja sanoo että minäpä se muuten voitan sinut, kuuluu raks Robertin ranteesta.

Mutta kerran on kuitenkin isketty takaisin. Avomiehen sisko oli Portugalissa lomalla kaverinsa kanssa. Yökerhosta lähtiessä joku ukko alkoi seurata niitä. No, eipä aikaakaan kun se veti takin auki ja esitteli vehkeitään naisille. Toinen järkyttyi ja oli lähdössä juoksemaan karkuun. Mutta mitä tekee avomieheni sisko? Sehän repesi nauramaan kun jorkilla oli niin pieni pippeli. Ihan osoittaa piti. Siinä murtui eteläeurooppalaisen itsetunto. Luikki karkuun.

Ennen oli kaikki paremmin

Iltalehdessä oli tarinaa kansalaisista, jotka haluavat säilyttää vanhat puhelimensa käytössä. Järkiporukkaa. Meillä töissä pakotetaan uusimaan puhelimet muistaakseni kahden vuoden välein. Hirvee revohka. Ei oo kertaakaan sattunut semmoista, että kaikki yhteystiedot, viestit, kuvat, muistiinpanot ja kalenterimerkinnät olisivat siirtyneet suosiolla puhelimesta toiseen. Kuussa on käyty ja atomeja halkaistu ja tämmöistä tämä paska on.

Puhelimissa on liikaa ominaisuuksia. Heti kun tätä aateekoota ja intternettiä alettiin enemmälti tunkea matkapuhelimiin, astuttiin virtuaaliseen lehmänpaskaan. Ennen puhelimen kaatoi ainoastaan painovoima. Nyt niitä kaatavat onnettomat koodarit. Kaipaan ensimmäistä puhelintani. Sillä pystyi soittamaan puheluita, lähettämään ja vastaanottamaan tekstiviestejä, herättämään itsensä aamulla ja pelaamaan matopeliä. Eikä mitään muuta.

Piti valita muutama viikko sitten uusi puhelinmalli. Ensin en vastannut IT:n lähettämään tiedusteluun mitään pelatakseni aikaa. Sitten vasta kommentoin kun asiasta tiedusteltiin minulta toistamiseen. Valitsin paniikissa Lumikon, kun en minä muita silleen tiiä kun ei kiinnosta. Luuri toimitettiin nopeasti. Liian nopeasti. Avasin paketin ja ihan ensimmäisenä ihmettelin, että saavatko Nokian asiakkaat nykyään lahjaksi hopeanvärisiä riipuksia. Manuaalin tarkastelun jälkeen selvisi, että kyseessä oli avain, jolla pitää avata SIM-kortin kämppä. En saanut sitä avattua ja piti pyytää työkaveri apuun siinä vaiheessa, kun avain oli jo vääntynyt. Kärsivällisyyteni loppui tähän käyttöohjeen kohtaan yksi. Nyt luuri on odottanut käyttöönottoa sohvankaiteella varmaan viisi viikkoa. 

Mitähän aihetta noillakin on hymyillä pakkauksen kyljessä? Eivät varmasti virnuile rakkaudesta Nokiaan vaan puhtaasta vahingonilosta. Vielä sanon sen, että Lumikko on niin helvetin iso, että eihän se mahdu minkään mun käsilaukun kännykkätaskuun. Käsilaukkujen evoluutio ei ole pysynyt samassa tahdissa.

Hyh.

Autotalli-inventaario

Törmäsin talvella telkkariin autotallissa. Jonkun mielestä skenaario voi olla omituinen. Meidän taloudessa ei. Televisio oli odottamassa melkein vuoden kierrätykseen viemistä parin renkaan päällä autotallin päätyseinustalla. Sitä yhdistelmää kun autolla sopivasti tönäisee, televisio saattaa ottaa ja painua osittain seinän sisään.

Ilahduttavan siivousurakan jälkeen auto mahtuu talliin ihan kokonaan ja ei tule ryykittyä auton kylkeä milloin mihinkin helvetin tärkeisiin judansseihin, joita on kasattu seinän vierus täyteen.

Inventaarion parhaimmistoa:

• Marraskuussa 2007 remontin yhteydessä irti revittyjä kattolistoja. Rikkinäisiä tottakai.
• Iso muovilaatikko, jonka yli olin ajanut Hiacella ilmeisesti riittävän monta kertaa
• Kaksi tukivartta muutaman vuoden takaisen remontin jäljiltä
• Trukkilava
• Shortsit, joita oli vissiin tarvittu viime kesänä tai sitä edellisenä
• Ilmansuodattimia, käytettyjä
• Nostokoukku ja metsurin mitta (veikkaan että on etsinyt!)
• x vuotta sitten lahjaksi saatu kassara, edelleen sellofaanissa ja pakettinaruissa
• Katkennut katuharja

 

Vieläkin ihmettelen, miten lujatekoinen se JVC:n kuvaputkitelevisio on. Seinä hajosi takaa, mutta televisiovastaanottimeen ei tullut naarmuakaan. Vois melkein suositella.

 

 

Pilikehommia

Minä: ”Onkohan liian kiikkerä, jos laitat tuon halkomiskoneen noiden pöllien päälle?”

Appiukko: (naurahtaa) ”Ei ou, kyllä kestää!”

 

 

Ei mulla muuta.

 

Näin minä autoilen

Minulla on ollut ajokortti vasta pari vuotta. Avomiehen piti ensin opettaa mut ajoluvilla. Ei siitäkään mitään tullut, joten menin teinien kanssa ajokouluun. Ei oo harmittanut. Heti kortin saamisen jälkeen yritin saada autoa ekaa kertaa talliin ja eihän se oikein onnistunut. Kuskinpuoleinen kylki osui melkein autotallin ovenpieleen. Kysyin että mitä nyt tehdään. Avomies antoi neuvoja, joita en oikein osannut noudattaa. Avomies huusi että lähe nyt vittuun siitä autosta. Aloin itkeä. Enhän minä päässyt vittuun siitä autosta, koska mun puolen ovi oli edelleen autotallin ovenpielen kohdalla. Ryömin repsikan puolelta ulos ja luikin sisälle. 

Savon Sanomissa oli juttu kuljettajien luokittelusta. Siinä Liikenneturvan tutkimuspäällikkö Juha Valtonen listasi seitsemän erilaista kuskityyppiä: rauhallinen, turhautunut, kiireinen, moukkamainen, pelokas, joustava ja sosiaalinen.

Ajokokemuksen määrän puolesta minun pitäisi olla pelokkaiden kuljettajien kategoriassa, koska siihen kuuluvat kokemattomat tai vähän ajavat. Moottoritielle liittyminen oikealla nopeudella saattaa esim. aiheuttaa päänvaivaa. Minulla ei tätä ongelmaa ole, ellei nyt Hiacen rajoitteita lasketa. Kun pitää tallan pohjassa, saa riehuttua auton semmoiseen 80 km/h nopeuteen siinä vaiheessa kun pitää jo survoutua liikenteen sekaan. Teemme parhaamme.

Turhautuneen kuskin tunnusmerkit täytän. Jos olen letkassa tai on muuten vaan tylsä tienpätkä, luen sähköposteja, vastailen niihin tai otan kännykällä kuvia koirasta. Millonkahan kolahtaa.

Ohituskuvioissa olisin törkeämpi jos vaan pystyisin. Jos olen Hiacella liikenteessä, teen ristinmerkin ennen jokaista ohitukseen lähtöä. Alamäkiohitukset on parhaita, koska silloin kiulu kiihtyy ees jotenkin. Yleensä vain meteli kasvaa, mutta vauhti ei. Audilla pystyy muuten hirmu helposti tekemään mulkkuja ohituksia.

Muita vakiojuttujani ovat aggressiiviset huokailut ja pään kallistaminen taaksepäin tuskaista oloa symboloimaan. Monesti vahvistan efektiä sanomalla "Ei hyvä vittu". Tällaista tapahtuu esim. jos jonkun edellä ajavan nopeus heittelee paljon tai se ajaa varuilta seitsemääkymppiä satasen alueen kameraan.

Ihan hyvin olen mielestäni varsin lyhyessä ajassa suomalaisen liikennekulttuurin sisäistänyt. 

Anoppi muuten kehui viikonloppuna miten hienosti peruutin ja kuinka lähelle pystyin ajamaan muita autoja. Se varmaan luuli, että minä näin ne autot.

 

10 kuvaa kerran kuussa - 5 kk tilannepäivitys

No niin tytöt ja pojat. Taas mennään.

Aiemmat yhteenvedot:

Lähtötilanne
Joulukuun tilanneraportti
Tammikuun tilanneraportti
Helmikuun tilanneraportti
Maaliskuun tilanneraportti

 

Lipaston päällinen

Jännä nähdä miten kauan anopin juhlissa ulkoilutettu kravaatti on tuossa.


Eteinen

 

Tylsää. Pitänee ottaa tämän tilalle joku muu kohde. Ekana tulee mieleen meidän yhteinen varastohuone.

 

 

 

Yöpöytä ja lähialue

Kaveri on panostanut!

 

 

 

Käyttövaatteet

  

 

Pyyntöni erotella talvivaatteet muista vaatteista alkoi hyvin, mutta päätyi lattialle.

 

 

 

Ruokapöytä

 

Pari paketillista hyväntekeväisyyspinssejä ilmaantunut. Muuten ihan standardin mukaista toimintaa.

 

 

 

Työpöytä

 

 

Uutuutena höyrypesurin putket, jotka piti ottaa esille, jotta selviää minkä kokoinen o-rengas pitää ostaa hajottaman tilalle. O-rengasta ei ole näkynyt ja putket lienee tuossa vielä juhannuksenakin.

 

 

Prinsessa vai palomies (palohenkilö)?

Keskisuomalaisessa on selvitetty, että sukupuoleen viittaavat ammattinimikkeet ovat lisääntyneet. Tällä tarkoitetaan siis nimikkeitä, joissa esiintyy sanat mies, nainen, tyttö, poika, emäntä tai isäntä. Tasa-arvon edistämiseksi tulisi kuulemma suosia sukupuolineutraalia kieltä, koska muutoin syntyy sellainen mielikuva, että jokin tehtävä soveltuu vain toiselle sukupuolelle. Jännityksellä odotan miten pitkälle tämäkin menee. Kohta ehkä pitää miettiä sukupuolineutraali ilmaisu myös käsitteille isä ja äiti.

Tällaisia ongelmia syntyy, kun ei ole oikeita ongelmia.

Tiimarin nettisivuilla oli syksyllä lastenkutsusivustoilla erikseen tyttöjen, poikien ja molemmille sopivien kutsuteemojen esittely. Nousi hirveä haloo kun tytöille oli tarjolla Barbie-, hevostyttö-, keiju- ja prinsessajuhlia kun taas pojille Autot-, merirosvo-, työmies- ja Hämähäkkimies-versiot. Nalle Puh oli ehdolla kaikille sopivaksi teemaksi. Kyllähän se vaan nyt on niin, että varmaan tyttölapsi haluaa todennäköisemmin pitää prinsessabileet kuin poikalapsi. Tiimaria syytettiin 50-lukulaisuudesta ja seksismistä, siellä vaan yritettiin auttaa käyttäjiä löytämään helpommin tarvitsemansa tuotteet. Jään odottelemaan sitä päivää, kun Kuopion Sokoksella ei ole erikseen osastoja miesten, naisten, tyttöjen ja poikien vaatteille vaan ne on kaikki samassa.

Viimeksi kun tarkistin, lapset ovat lapsia. Ei ne mieti mitään taustavaikutteita. Ne vaan ilmoittaa mistä ne tykkäävät. Minusta nähden penskoilla on kyllä ihan tarpeeksi aikaa päättää, mitä isona tekevät. Jos Irmeli haluaa vaaleanpunaisen mekon ja Pentti sinisen leluauton tai toisinpäin, niin mitä väliä.

Ihan helpointa olisi, jos evoluutio kehittäisi meistä kaksineuvoisia niin ei tarvitsisi miettiä enää tätäkään. Oltaisiin vehkeitä myöten samanlaisia. Se vissiin tässä on tavoite.

 

Olikohan tämä teksti tarpeeksi hajuton, mauton ja näkymätön?

 

Kuinka pidetään juhlat

Anopin kuusikymppisten oli määrä alkaa viideltä. Koira jouduttiin jättämään kotiin, koska sen kaikki potentiaaliset hoitajat olivat myös juhlissa mukana. Tämä tarkoitti siis sitä, että toisen piti ajaa siinä ysin tai kymmenen maissa kotiin käyttämään Rehtoria pihalla. Menomatkalla avomies tarjoutui hommaan. Siinä vaiheessa, kun ukko oli vetänyt alkumaljan perään pari olutta, ymmärsin, että homma lankesi minulle.

Anoppi oli suunnitellut kaikenlaista ohjelmaa. Ensiksi hän toivotti kaikki tervetulleeksi laulamalla laulun. Ei siitä sen enempää. Sitten oli vuorossa lyhyt tietovisailu, jossa kysyttiin yleistietoa vaativia kysymyksiä. Pöytäkunnallamme ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia ilman vilppiä. Yksi pikkujaskoista oli vakoillut vastaukset etukäteen anopin ruutuvihkosta. Palkintona oli virvoitus- ja alkoholijuomaa. Mitä kaikki olisivat saaneet joka tapauksessa muutenkin. Eikä palkintoja edes jaettu.

Seuraavaksi lesbo esitti kitaramusiikkia ja piti päivänsankarille serenadin. Ainoa ongelma oli, ettei kukaan kuullut koko esitystä. Ohjelmassa oli myös miniöiden puhe anopille. Emme tienneet tästä etukäteen mitään. Onneksi anoppi oli kirjoittanut puheen meille valmiiksi. Meitä miniöitä on kolme, ja kaikki yhtä esiintymiskammoisia. Ilmoitin että voin pitää puheen siinä vaiheessa kun olen humalassa. Koiran ulkoilutuksen jälkeen siinä kympin maissa alkoi minullakin vapaa ilta. Puolentoista tunnin kuluttua olinkin jo kaatanut boolia mekolleni, joten aika oli kypsä puheen pitämiseen. Miniä A luki puheen, miniä B vastasi ruutuvihkon sivujen vaihtamisesta (kyllä, puhe oli pitkä) ja minä seisoin niiden takana hiljaa. Anoppi liikuttui, koska puhe oli niin hyvä.

Anopilta eivät yllätykset tähän loppuneet. Hän kertoi, että vaikka oli tilannut loppusiivouksen, oli kuulemma sovittu että jo samana iltana  kaikki omat kamat kuten esimerkiksi karaokevehkeet piti saada seurantalolta pois. Kukaan ei tiennyt tästäkään etukäteen mitään. Kukaan ei ollut ajokunnossa. Tässä kohtaa me miniät ja juhlakalun tytär lähdettiin salaa taksilla paikalliseen yökerhoon ja jätettiin meidän ukot oman onnensa nojaan.

Ei kaduta vieläkään.

Kuinka organisoidaan juhlat

Anopilla on tänä iltana 60-vuotispileet. Menin eilen järjestämään juhlapaikkaa. Alkoholia oli kuljetettavana kohteeseen niin paljon, että piti tykittää kirkonkylälle Hiacella. Ensin piti siirtää lipasto ynnä muut roinat edestä, että saatiin kyytiin puoli pakettiautollista virvokkeita. 

Juhlatapahtuman organisointi ja miehitys oli ihan odotetunlainen. Juhlapaikan esitellyt henkilö ihmetteli että ”ette kai työ pelekällä naisporukalla meinoo näitä pöytiä ja tuoleja kantoo?”. No mitäpä lottootte. Meitä oli neljä, mukaanlukien anoppi, joka on tehnyt fyysistä työtä ehkä viimeksi 90-luvulla.

Järjesteltäessä istumapaikkoja aika ratkaiseva parametri on vieraiden määrä. Anoppi ei muistanut vieraiden määrää. Avomiehen sisko lähti sen kanssa hakemaan muistilappua, johon lukumäärä oli laitettu ylös. Muistilappua ei löytynyt. Laitettiin sitten istumapaikat yhdeksällekymmenelle. Sovittiin avomiehen siskon kanssa, että meidän jengit voi syödä eteisessä jos siitä jää kiinni.

Pöytäliinoja ei ollut. Avomiehen pikkuveljen olisi kuulemma pitänyt tuoda ne mun työpaikalle. Pikkuveli unohti asian. Minä taas en tiennyt koko asiasta mitään. Pöytäkoristeiksi anoppi oli valinnut risuja ja neilikoita. Metsästä kerättyihin risuihin oli kerennyt tulla lehdenalkuja. Vieraiden joukossa on siitepölyallergikkoja. Risuja ei toisin sanoen sitten laitettu maljakoihin eikä neilikoita olis ees ollutkaan, koska kukaan ei ollut niitäkään hakenut.

Minä uskon että näistä bileistä tulee ihan hyvät. Siellä on boolia.

 

Ensimmäinen plokilahja

Lähikauppa Kurreen saapui tänään postipaketti. Jännittävää. Takakontti-inventaarion tekemiseen haastanut Mummo lahjoitti meille Hiaceen sijoitettavan Survival packin.

Rehtori oli luonnollisesti sairaalloisen kiinnostunut paketista.

Kun kämppään tulee joku uusi itemi, sitä pitää purra, haistella ja mielellään myös raapia. Koira piti irrottaa paketista ainakin puolenkymmentä kertaa.

 

Selviytymispäkissä oli jätesäkki, helvetin hieno kangaskassi ja ensiapupäksi. Lahjan antaja haluaa kenties hienovaraisesti vihjailla, että auton vois joskus siivotakin. Oma hommansa.

Ukko ehdotti, että lähetettäis tuo Rehtori vastalahjana.

Näytä mulle missä sul on rusketusraidat

Nyt kun kesä alkaa ainakin teoriassa lähestyä, tuli mieleen ruskettuminen. Tai lähinnä se kun ei rusketu. Ikinä. Antakeepa kun kerron. Olin prätkäreissulla Italiassa. Kävelin lyhythihaisessa paidassa ja polvipituisessa hameessa. Vastaan tuli kaksi mummoa. Just sen näköisiä mummoja kuin italialaisten mummojen kuuluukin olla. Toinen osoitti minua ja kääntyi sanomaan kaverilleen ”Bianco!”. Kiva.

No, onneksi meitä kalpeita henkilöitä varten on kemikaaleja. Muutama vuosi sitten heikkona hetkenä ostin kaupasta jotain itseruskettavaa suihketta. Olin silleen, että tänä kesänä nimittäin oon minäkin terveen värinen. Päätin kokeilla entsyymiä ensin jalkoihin siltä varalta jos tulee odottamattomia vaikutuksia. Ensin piti kuoria käpälät ja huuhdella hyvin. Heleppo homma. Sitten piti suihkuttaa nopeasti imeytyvää sprayta jalkoihin ja hieroa sitä lopuksi nahkaan tasaisen lopputuloksen varmistamiseksi. Erityisen tärkeää oli muistaa pestä kädet, ettei tule ikäviä yllätyksiä. Siinä vaiheessa kun olin seisonut toista tuntia kalsarisillaan keskellä olohuonetta odottelemassa sitä nopeaa imeytymistä, alkoi jo vituttaa. Eipä siinä muu auttanut kuin luovuttaa ja mennä pesemään jalat, että pääsis ees istumaan.

Aamulla menin saniteettitiloihin ihastelemaan uusia pronssinruskeita jalkojani. Niinpä vissiin. Jalat olivat vaan vähän normaalia punaisemmat. Sitten tuli järkytys. Kämmenet oli ihan ruskeat. Kävin mielessäni pikakelauksella läpi koko prosessin. Kyllä minä kädet pesin! Paitsi että. Olohuoneessa torottaessani olin pari kertaa koklannut joko koivet on kuivuneet. Tyhmä tyhmä tyhmä! Ainoa hyvä uutinen tässä oli se, etten ollut vielä lisäksi näplinyt naamaani.

Töihinhän siinä piti joutua enkä voinut jäädä asian kanssa vatuloimaan. Juuriharja käteen vaan ja kämmenet melkein verille. Eikä se väri lähtenyt tietenkään kokonaan pois. Piilottelin kämmeniäni viikon päivät ja viimein väri kului pois. Ei varmaan tarvii korostaa, että oli muuten ensimmäinen ja viimeinen kerta kun itseruskettavien kanssa tuli pelleiltyä.

Minä en tule koskaan sukeltamaan pronssinruskeana aallokkoon. Ihan sama. Uiminen on muutenkin ihan perseestä.

 

Meidän tiimi vs. zombiet

Tuli katsottua Walking Deadin toinen tuotantokausi. Muutamia tunteja pelon kourissa hikoiltuani aloin miettiä mitenkähän itse vastaavassa tilanteessa pärjäisin ja mitä tekisin. Todennäköisesti ampuisin itseäni välittömästi päähän. Mutta kuvitellaanpa hetki, että haluaisin elää, koska muuten tää juttu jäis turhan lyhyeksi.

 

Heti tuli mieleen yksi käytännön ongelma. Oravikoskella puolet porukasta näyttää jo valmiiksi kulkijoilta. Mistä sitä tietää, ketä pitäisi puukottaa silmään ja ketä ei? Telkkariohjelmassa väkeä kuoli yleisen varomattomuuden, yksinään hortoilun ja ylioptimististen hankkeiden takia. Mietin mitkä seikat koituisivat meidän talouden tuhoksi.

 

Tavaroiden kadottaminen

Jos pakoauto olisi avomiehen vastuulla, kuoltaisiin varmasti. Se ois että ”hei ootko nähny” tai ”minne oot laittanu” kun zombiet huohottais niskassa ja Hiacen ovet ois lukossa.

 

Aseen käsittelytaidot (omalta osaltani)

Jos homma olisi minusta kiinni, niin ei tulis mittään. Penskana on tullut joitakin kertoja pinskalla ammuttua, mutta sitä ei lasketa. Avomies opetti kerran ampumaan jollain kiväärillä. Tähtäsin maapenkassa olevaa maalitaulua kohti ja avomies sanoi sivusta jotain. Käännyin kysymään että mitänää sanoit, ja siinä rytäkässä tuli epähuomiossa tähdättyä omaa ukkoa pyssyllä. Sehän heittäytyi välittömästi maahan. Sain myös rakentavaa palautetta. Toistamiseen ei ole tussaria minulle antanut.

 

Kunto

Jos perässä hölkkäisi lauma kuolleita, menisi osapuilleen pari minuuttia kun en enää jaksaisi juosta ja joku olisi jo nakertamassa nilkkaa.

Joukkotuhoon valmistautuminen

Meillä ei ole järkeviä peruselintarvikkeita. Pitäisi pärjätä tyyliin etanoilla ja liivatelehdillä.

 

 

Mutta jos jonkin takia selviydyttäisiin niin se ois kyllä Hiace. Sinne mahtuu vaikka mitä ja auto ei koskaan jätä tielle.

 

 

Kuinka paljon mahtuu pieneen Hiaceen

Mummo lähetti minulle haasteen, jossa tehdään inventaario auton takakonttiin. Tehtävänantona on luonnehtia yleisnäkymää ja tehdä tavaraluettelo. 

Kokonaisuuden voisi tiivistää näin: voi jeesuksen perkele.

 

 

Yksityiskohtaista tavaraluetteloa en lähtenyt tekemään. Siinä ois menny koko ilta. Minulla on parempaakin tekemistä kuten esimerkiksi DVD-tallenteiden tuijottaminen ja jäätelön syönti. Mutta tässä tärkeimmät: kaksi matkalaukkua, epämääräisiä moottorin (?) osia muovilaatikossa, kolme sähkötarvikkeita sisältävää laatikkoa, kolme muovikassia täynnä vaatteita, asiakirjasalkku, tunkki, kolme kaapelikelaa, moottoriöljyä, kolme lapiota, moottoripyöräkypärä, lipasto, viltti, haalarit, pyyhe, akku, kaksi valaisinta, kolvi, akkuporakone ja säilytysloota, talutushihna ja lasinsiruja hajonneista takalaseista. Jos zombiet valtaisivat Oravikosken, tämä tiimi olisi aika pitkällä näillä vehkeillä. Piilopaikan vois sisustaakin.

 

 

Lentokoneessa on tunnelmaa

Internetissä kerrottiin, että Samoalla otetaan käyttöön sekä matkustajan että hänen matkatavaransa painoon sidottu lentolippujen hinnoittelumalli. Enpähän tiedä mitä mieltä tuostakin pitäisi olla. Puntarin kautta lähtöselvitykseen ilmeisesti pitäisi jatkossa mennä. Minusta nähden riittää jo nöyryytykseksi ainaiset ruumiintarkastukset, etenkin jos virkailija on pikkasen yli-innokas ja tutkii suunnilleen jokaisen sopukan. Ja sitten on oma lisänsä, jos kainalot ovat hionneet päivän aikana ja toinen kourii niitäkin antaumuksella. Ei siinä tiiä miten päin pitäisi olla. Paitsi kyllähän ne itse asiassa kertoo miten päin pitää olla.

Jos lähdetään sille tielle, että matkustajiakin kohdellaan kuin rahtia niin miksei samantien otettais lisämaksuja, jotka on sidottu esim. hajuhaittoihin, liialliseen tuttavallisuuteen, lasten itkuun ja kiukutteluun, humalahäiriköintiin ja matkustajan epäviehättävyyteen. Tärkein kohta olisi kuitenkin ehkä kyynärnojan käyttömaksu. Mikään ei ole yhtä ikävää kuin käsien osuminen yhteen ventovieraan kanssa molempien yrittäessä laittaa kättään lepäämään penkkien välissä olevalle kyynärnojalle.

Lentomatkustamisen viihtyvyyden kehittämiseksi on lisäksi suunniteltu jossain lentokoneita valmistavassa putiikissa sitä, että vessoja pitäisi entisestään pienentää. Hullun hommaa. Välttelen viimeiseen asti saniteettitiloissa asioimista lentokoneessa. Aina on vessanpytyn renkaalla jos minkälaista roisketta ja kyynärpäät ja polvet paukkuu seiniin kun yrittää hommansa hoitaa.

Lennettiin avomiehen kanssa tässä taannoin Afrikan mantereelle ja paikat löytyivät riviltä kaksi. Avomies oli että jee jee, päästään ekana koneesta pois. Kysyin että tiedätkö sinä yhtään mitä ne kakkosrivin paikat tarkoittaa. Se oli että en. No sitä, että meidän edessä on perhe, jolla on vauva ja penska todennäköisesti itkee koko matkan. Oraakkelin lahjani eivät pettäneet silläkään kertaa.

 

Seksuaalinen häirintä lentomatkan aikana on luku sinänsä. Kerran tulin Helssshingistä kotia kohti ja viereen istui aika isokokoinen mies joka hilseili. No eihän siinä muuten mitään, mutta tämä koko ajan ”vahingossa” hivelsi milloin mun reittä ja milloin kättä ja tuijotti taukoamatta. Eipä siinä ollut muuta vaihtoehtoa kuin painautua tiiviisti ikkunaa vasten ja teeskennellä nukkuvaa. Onneksi älysi lopettaa.

Entäs yks kerta kun viereen tupsahti istumaan piispa. Kyseessä oli Wille Riekkinen. Kaveri oli niin tuttavallinen ja kohtelias että alkoi jo ärsyttää. Mulla on kuitenkin periaate, että lentokoneessa ei ventovieraiden kanssa lähdetä sosialisoimaan. Ainoastaan silloin puhutaan, kun jonkun on päästävä toisen ohi ikkunapaikalle istumaan. Sitten se pirulainen vielä lennon päätteeksi ojensi takin sieltä ”overhead lockerista”.

 

 

 

 

Ei ristus. Jotain rajaa.

 

Laskettelettekste?

Meillä ei lapsuudessa harrastettu muuta yhteisulkoilua kuin kalastusta eri muodoissa. Meille oli ihan vieraita juttuja kaikenlaiset modernit harrastukset kuten esimerkiksi laskettelu. Hiihtohommissa tuli kyllä kunnostauduttua, koska silleen pääsi nopeasti naapurin penskojen luokse talvella. Välineet eivät tosin aina ihan olleet täydessä terässä. Muistan sen, että lähempänä yläasteikää mulla oli niin lyhyet sauvat käytössä, että piti ihan selkä kyyryssä hiihtää. Mitään joutavia investointeja ei meillä tehty, eikä niitä myöskään pyydetty.

Laskettelun ihmeelliseen maailmaan tutustuin muutama vuosi sitten Vuokatissa. Vaisto sanoi että älä helvetti sinne lähe, mutta milloinka minä olen ennenkään vaistoani kuunnellut. Ensimmäinen koettelemus oli hississä. Jouduin avomiehen isoveljen kanssa samaan istumahissiin. Näistä maailmanlopun vekottimista on siis kyse:

 

 

 

Koitti aika hypätä kuljetuksesta pois. Enhän minä uskaltanut kun olin ihan varma, että olisin lähtenyt luisumaan suksilla taaksepäin. Eihän siinä mitään. Istua napotin kyydissä ja hissi alkoi tehdä matkaa alamäkeen. Riuhdoin paniikissa turvapuomia alas mutta eihän se laskeutunut. Hissivalvojalle saatiin siinä kohtaa ihan tekemistäkin kun hän joutui pysäyttämään koko laitoksen ja kelaamaan minut takaisin. Kyllä hävetti.

Siitä kun selvisin niin tajusin mihin olin joutunut. Luulin saavani semmoisen Mikko Alatalon laskettelukoulu –tyyppisen hellän alun, mutta paskat.

 

 

 

Rinne josta olisi pitänyt työstää alas oli helvetin jyrkkä. Ainakin sellaisen henkilön näkökulmasta, joka ei ollut ikinä aiemmin lasketellut eikä myöskään osannut tehdä suksilla sellaista käännöstä. Ainoa mahdollisuus oli syöksylasku. Avomiehen isoveli ja sen emäntä lähtivät tyylikkäästi rinteeseen ja minä jäin tärisemään paikalleni. Lopulta myös ukko kyllästyi ja lähti suksimaan (vittuun). Muutaman minuutin jälkeen lähdin auraamaan pitkin mäkeä. Pelotti niin että hiki virtasi. Auraamalla eteneminenkin meinasi karata käsistä, joten otin taktiikaksi edetä rinnettä alaspäin käytännössä rinteen suuntaisesti. Kun pääsin rinteen toiseen reunaan, pysähdyin, käännyin ja matkustin taas rinteen toiseen reunaan. Koko tämän prosessin aikana jotkut alakoululaiset suihkivat ohitseni kaikista ilmansuunnista.

En tiedä kauanko ensimmäinen ”lasku” kesti, mutta siitä touhusta oli kyllä nautinto kaukana. Eipä aikaakaan kun muille tuli idea vaihtaa rinnettä, koska eka alkoi jo kyllästyttää niitä jotka olivat sitä ennättäneet jo laskea useammin kuin kerran. Toiset lykkivät tasatyönnöin eteenpäin mutta minullapa ei riittäneetkään käsivoimat. Jouduin käytännössä kävelemään sukset jalassa. Kakkosrinteen pääsin alas miellyttävämmin, se ei ollut yhtä jyrkkä kuin ensimmäinen ja pahin kuolemanpelko oli jo hälvennyt. Kun yritin päästä takaisin ylös, hokasin että hissihän on muuten tässä rinteessä ihan erilainen. Se havainto oli kuin isku vasten kasvoja. Kyseessä oli semmonen T-kirjaimen mallinen judenssi. No, eikö sitten keskellä rinnettä sukset haukanneet ristiin ja vedin nurin. Taas oli hissihenkilökunnalla töitä. Ukko yritti houkutella uudelleen hissiin mutta minä haistatin paskat koko touhulle ja menin samantien lakkoon. Luisuin puolirinteestä alas ja ilmoitin että minä en muuten laskettele enää metriäkään ja että saatte nimittäin tulla autolla hakemaan minut pois. Ja nehän joutui hakemaan.

 

 

 

Sikajuhlia ja offroadia

 

Sunnuntaina pidettiin sikabileet avomiehen isoveljen luona. Oman ranchin ilmapuntari tiesi jo varhain aamulla luvata hyvää pilkkikeliä. Mitähän varten kukaan ei muuten valmista alkopuntareita. "Kaunis ilma" -kohdan tilalla voisi esim. lukea "Reipasta alkoholinkäyttöä".

 

Lähdin varmistelemaan, että pilkillä nykii edes jollain tapaa - jäällä oli tarjolla keittolounas.

 

 

Talviurheilun jälkeen siirryttiin "rintasaunan" lämmitykseen. Ennen kylpemistä mahat täytettiin sialla. Ukot olivat vastuussa ruoanlaitosta. Talon emäntä on semmonen tapaus, ettei se istu aloillaan hetkeäkään. Olin ihan varma, että se ottaa ja lähtee metsään kaatamaan puita tai jotain kun äijät laittoivat porttikiellon keittiöön. Villisikaa oli monessa formaatissa: savustettua lapaa, ylikypsää niskaa, kylkipaloja ja ulkofilettä. Sianniska aiheutti jonkinmoiset juhlat suussa, eikä huonoja olleet muutkaan tarjoomukset. Tarjolla oli myös kalakukkoa. Kyseessä oli avomiehen serkkupojan föörst evöör kukko. Voin kertoa, että "his cock was very hard". Veitsellä kun koputteli kuorta niin ääni oli vastaava kuin kilistettäessä veitsellä lasia alkavan juhlapuheen merkiksi. Hyvvee oli.

 

Happimyrkytys, ylensyönti ja saunonta veivät parhaan terän tältä ja monelta muultakin juhlijalta. Olin valmista tavaraa jo vailla yksitoista. Valkovenäläismukin tyhjennyskin jäi kesken. Mitä tuhlausta. No, se hyvä puoli oli siinä hommassa että kohmelosta ei tarvinnut tänään kärsiä. Kävin avomiehen siskon ja sen kaverin kanssa lenkillä heti aamusta. Koiraa ei uskaltanut ottaa mukaan kun lenkkiseurana oli yksi uroshusky. Se ois ollu varma tappelunnujakka.

Pakotin avomiehen iltapäivällä tutustumiskäynnille kirkonkylän koirapuistoon, joka soveltuu meidänkin rakkineelle, koska se on aidattu. Ja erityisen hyväksi paikan teki se, ettei siellä ollut muita koiria. Kahdenkymmenen minuutin täyden nelistyksen jälkeen koira jo huomasi, että mekin ollaan olemassa ja tuli käskystä luokse. Ihan monia kertoja peräkkäin. Ja sille kelpasi ruokapalkinnotkin, joista se ei normaalisti kiinnostu yhtään. Rasti seinään. Meidän koiraahan ei voi päästää enää missään vapaaksi. Se on varma karkureissu, joka todennäköisesti päättyy siihen, että se on toisen koiran kaulassa kiinni. Tai jonkun kissa on kylmänä pihamaalla.

Tästäpä juolahtikin avomiehelle kotimatkalla mieleen, että meidän luksusasunnon lähellä ois paikka missä ei juuri koskaan kulje ihmisiä. Että jos siellä vois koiraa pitää irti. Avomies ehdotti että käytäis tsekkaamassa ko. tienpätkä. Sehän meni offroadiksi. Audilla kynnettiin semmonen puolen kilometrin matka umpihangessa ja ihme kyllä päästiin pois. Litran maitopurkkikin jouduin käyttämään apuvälineenä lumenluonnissa. Lumilapio oli Hiacessa. Kuvassa näkyvän tienpätkän puolivälistä alkaa kyntöjälki, rinteen päällä ei ollut vielä mitään ongelmia koska siihen asti tietä oli jopa aurattu talven aikana.

 

 

Sovittiin ettei mennä toistamiseen.