Ennen oli kaikki paremmin

Iltalehdessä oli tarinaa kansalaisista, jotka haluavat säilyttää vanhat puhelimensa käytössä. Järkiporukkaa. Meillä töissä pakotetaan uusimaan puhelimet muistaakseni kahden vuoden välein. Hirvee revohka. Ei oo kertaakaan sattunut semmoista, että kaikki yhteystiedot, viestit, kuvat, muistiinpanot ja kalenterimerkinnät olisivat siirtyneet suosiolla puhelimesta toiseen. Kuussa on käyty ja atomeja halkaistu ja tämmöistä tämä paska on.

Puhelimissa on liikaa ominaisuuksia. Heti kun tätä aateekoota ja intternettiä alettiin enemmälti tunkea matkapuhelimiin, astuttiin virtuaaliseen lehmänpaskaan. Ennen puhelimen kaatoi ainoastaan painovoima. Nyt niitä kaatavat onnettomat koodarit. Kaipaan ensimmäistä puhelintani. Sillä pystyi soittamaan puheluita, lähettämään ja vastaanottamaan tekstiviestejä, herättämään itsensä aamulla ja pelaamaan matopeliä. Eikä mitään muuta.

Piti valita muutama viikko sitten uusi puhelinmalli. Ensin en vastannut IT:n lähettämään tiedusteluun mitään pelatakseni aikaa. Sitten vasta kommentoin kun asiasta tiedusteltiin minulta toistamiseen. Valitsin paniikissa Lumikon, kun en minä muita silleen tiiä kun ei kiinnosta. Luuri toimitettiin nopeasti. Liian nopeasti. Avasin paketin ja ihan ensimmäisenä ihmettelin, että saavatko Nokian asiakkaat nykyään lahjaksi hopeanvärisiä riipuksia. Manuaalin tarkastelun jälkeen selvisi, että kyseessä oli avain, jolla pitää avata SIM-kortin kämppä. En saanut sitä avattua ja piti pyytää työkaveri apuun siinä vaiheessa, kun avain oli jo vääntynyt. Kärsivällisyyteni loppui tähän käyttöohjeen kohtaan yksi. Nyt luuri on odottanut käyttöönottoa sohvankaiteella varmaan viisi viikkoa. 

Mitähän aihetta noillakin on hymyillä pakkauksen kyljessä? Eivät varmasti virnuile rakkaudesta Nokiaan vaan puhtaasta vahingonilosta. Vielä sanon sen, että Lumikko on niin helvetin iso, että eihän se mahdu minkään mun käsilaukun kännykkätaskuun. Käsilaukkujen evoluutio ei ole pysynyt samassa tahdissa.

Hyh.