Vaatemaritusta ja nettikirppisangstia

Marituksessa ensimmäinen etappi on (omien) vaatteiden karsiminen. Homma aloitetaan ottamalla hengari tai muu koukullinen vempain käyttöön, jotta hienostuneen lastulevyvaatekaapin lattialta uskaltaa kaivaa esille sinne sedimentoituneet tavarat.

"Emme ole yksin."

Hämähäkinseitistä päätellen on muutama vuosi vierähtänyt siitä,
kun viimeksi olen yrittänyt olla seksikäs.

Vaatekaapista löytyi yllättäviä asioita. Aviomies kiljahti riemusta, kun kaapin perukoilta löytyi hänen sulkapallomailansa (en ole koskaan nähnyt hänen pelaavan sulkapalloa ja aloimme seurustella vuonna 1999). Pankin räjäyttivät lopullisesti sangalliset korvatulpat. 

"Sanka-earit! Siistiä!"

Näiden sopiva säilytyspaikka onkin näköjään pianon päällä, alustana läjä Aku Ankkoja. 

Nyt ymmärrän, miksi omat tavarat on syytä käydä läpi muun perheen näkemättä. Sieltä voi löytyä heidänkin romujaan.

Koin mielihyvää käytyäni vaatteet läpi. Koska elämässä kaikki riemu on lyhytaikaista, välittömästi iskikin ahdistus siitä, että miten näistä pääsee eroon.

Häkkisänky kerrankin käytössä.

Nettikirppiksiä on tullut muutaman kerran käytettyä. Jos niiden tuottama ärsytysenergia saataisiin talteen, sillä pystyttäisiin lämmittämään kevyesti yksi keskikokoinen kaupunki.

Jos saat jotain myytyä, on hirveä säätäminen kamojen toimittamisen ja/tai noudon kanssa. Tässä ihan äskettäin pari kirjaa sain toimitettua ostajalle ensin odottamalla, että joku meillä kävisi kirkolla. Eipä käynyt. Sain lopulta laitettua kirjat appiukon mukana kirkolle ja hän kävi viemässä ne Rautiaan Vilkkaalle miehelle noutajaa odottamaan. Ohje oli vaatia hakijalta kymppi sekä vittuilla vähän päälle. Teki työtä käskettyä. Noutaja kertoi näyttäneensä heterommalta kuin koskaan värikkään pallokuvioidun paperikassin kanssa rautakaupasta lähtiessään.

Sitten tulikin illalla Vilkkaalta mieheltä viesti, että kymppisi on jo ryypätty paikallisessa jääveistostapahtumassa.

Viime viikolla ostin peilin. Pyysin isää noutamaan sen kaapunnista samalla kun käy muuta siellä asioimassa. Sovin noutoajaksi kello kolme tai sen jälkeen. Isä soitti klo 13 että ei täällä kukaan tuu ovelle. Sanoin että jos kävisit yrittämässä uudelleen parin tunnin päästä. Peilissä oli tietysti kehyksen kulma paskana, mitä myyjä ei tohtinut ilmoituksessaan kertoa. Perus. Teki mieli aloittaa internetissä vihapuhe.

Kirpputorien säännöt vituttavat myös. Jopa enemmän kuin se, että Dumle Mix -pussissa on aina Dark-makua 80 % ja niitä hyviä 20 %.

Kenen hanuria kaivelee esimerkiksi, että laittaako yhteen ilmoitukseen useamman myytävän asian vai haluaako pyytää tarjouksia tuotteestaan.

Nettikirppis-YP:n powertrippi.

Voisin perustaa sivuston, jossa on seuraavat säännöt ja niiden noudattamatta jättämisen seurauksena tulee ryhmästä poisto sekä panettelevan kasvotatuoinnin ei-vapaaehtoinen ottaminen.

- Tuote on kuvattava albiinohirven kanssa
- Hinnan on oltava alkuluku
- Nouto tehtävä potkukelkalla. Myös kesällä.



Lammasfarmarin kanssa ideoitiin kotikirppistapahtuma. Laitetaan myytävät esille tupaan, ilmoitellaan laajasti ja varaudutaan yleisöryntäykseen tekemällä 100 litraa mehua ja järjestämällä makkaranpaistoa ja poniajelua. Lisäksi voisi olla kasvomaalausta ja ongintaa, ja pakollinen Oriflame-esittely. Sitten katsotaan kun se ainoa tulija kysyy tietä jonnekin muualle, käy vessassa ja poistuu.


P.S. Saatiin Lammasfarmarin kanssa omat veroilmoituksemme tehtyä. Prosessissa meni pari päivää ja yksi hammas. Lammasfarmari innostuksissaan nielaisi sen.

P.P.S. Tavaroiden järjestyksessä pitämisessä on nykyään uudenlaisia panoksia. Ukko oli eilen tulossa Saksan reissulta pihhaan ja soitti nopeasti. Asia oli tämä: Hei voitko kahtoo löytyykö sitä Dymo-tarratulostinta mistään. Jos löytyy, tuun kotiin.

Ei löytynyt.

Mitä on KonMari

Liityin KonMari Suomi -Facebook-ryhmään nähdäkseni viimein mistä asiassa on oikein kyse. Skrollailtuani hetken foorumia huomasin, että siellä jo nahisteltiinkin siitä, ettei ryhmässä saisi olla eikä ainakaan kommentoida mitään, ellei ole lukenut kirjaa ja "marittanut" omaa kämppäänsä.

Aika moni SoMe-ryhmä on kiva niin kauan kunnes sinne tulee muita ihmisiä.

Lainasin KonMari ykkösen aviomieheni siskolta. Hän oli päässyt sivulle 23 asti kirjanmerkin perusteella. Olen huomattavasti pitkäjännitteisempi ihminen ja olen nyt puolivälissä kirjaa. Nämä ekat kolme lukua keskittyvät tavaroista luopumiseen. Kondo opettaa karsimaan kampetta, mutta hän ei oivaltanut (tai kustantaja ei antanut oivaltaa), että ainakin kirjan tähänastisen sisällön olisi saanut tiivistettyä yhteen aaneloseen. Koska olen niin hyvä ihminen, referoin sen tähän kuin manulle illallisen.

Marie Kondon mukaan on olemassa kolme ihmistyyppiä. Ne jotka eivät raaski heittää tavaraa pois, ne jotka eivät osaa laittaa tavaroita paikalleen ja kolmantena näiden valloittava yhdistelmä. Hänen empiirisen tutkimuksensa perusteella 90 % porukasta kuuluu tuohon pahamaineiseen kolmanteen ryhmään. Meidän taloudessamme ukki kuuluu ryhmään 1 ja aviomies ryhmään 3. Minussa taas ei ole mitään vikaa.

Huushollin siivoaminen vaatii pari yksinkertaiselta kuulostavaa juttua. Päätä mitä heität pois ja mihin laitat jäljelle jäävät tavarat. Älä haksahda säilytysratkaisuihin kuten laatikoihin, koska ne ovat perimmiltään roinan piilottelua varten. Järjestä tavaralaji kerrallaan, älä siis huoneittain tai kaapeittain. Vain kasaamalla saman lajin tavarat yhteen paikkaan hahmotat tavaroiden määrän ja kykenet tehokkaaseen karsintaan.

Ennen urakkaan ryhtymistä on asetettava itselleen tavoite. Tämä tarkoittaa sitä, että kun homma on tehty, millaisen elämäntyylin se mahdollistaa, mitä silloin teet ja millainen olet. Tyypillisesti tähän tuntuu liittyvän yrttiteen juomista yksinään kammarissa ja joogaamista. Kun kaiken roinan kohina on kaikonnut, oivaltaa mikä oikeasti vituttaa. Tässä kohtaa monella on kuulemma mennyt puoliso ja/tai työpaikka vaihtoon.

Miten kamoista sitten päästään eroon? Helposti. Käy läpi tavarat seuraavassa järjestyksessä: 1) vaatteet 2) kirjat 3) paperit 4) sekalaiset 5) tunnearvotavarat. Jos esine tuottaa iloa, pidä se. Jos ei, heitä se pois. Selvästikään Kondo ei tunne esimerkiksi suomalaista kirjanpitolakia.

Ei tuota iloa.

On tärkeää, ettet näytä perheellesi mitä heität pois. Karsi omat tavarat. Älä toisten. Älä tuputa tavaroitasi kenellekään. Marie lupaa, että muu perhe innostuu siinä sivussa ja alkavat marittaa omia kamojaan. Ja kun on marittanut omat tavaransa, eivät toisten sotkut enää edes niin paljoa haittaa.

Minä petyin jo siinä vaiheessa, kun ei ollut lupa viskata toisten kamoja pois. Koska olen hyvä ihminen päätin kuitenkin, että käyn omat romuni läpi ja jään innolla odottamaan miten tämä saa aikaan sen, etten repisi jatkuvasti verkkareitani mm. näistä asioista:

Aviomiehen  harrastesoppi

Tyyppiesimerkki isäni "ei sitä tiiä jos joskus tarvii" -mentaliteetista

Tarviiko kommentoida edes?

Kondo väittää, että "luonteeltaan laiskat ja siivottomat oppivat siivoamaan kunnolla, jos noudattavat KonMari-menetelmää, jopa ne, joiden suvussa on ollut sottapyttyjä sukupolvesta toiseen tai joiden elämä on erittäin kiireistä.". En ole selvittänyt vielä asiaa, mutta luulen, että Kondo on sinkku, joka asuu kompaktissa kaupunkiasunnossa. Hän ei ole kuullut autotalleista, harrastehuoneista tai maatiloista. Eikä ainakaan aviomiehestäni ja hänen suvustaan.

Kolmannessa luvussa opetetaan uusi suorastaan orgastinen tapa säilyttää vaatteita. Ne pitää pystyviikata ja laittaa vetolaatikoihin. Sukista lähtien.

Kondo kertoo että sukkia etenkin kohdellaan kaltoin. Ne palvelevat ihmisiä pyyteettömästi ja ne myttyytetään ja viskataan jonnekin pinkan jatkoksi.

Perkele kun pitää vielä tässä elämässä alkaa ajatella sukkienkin tunteita.

Olen päässyt prosessissa ekaan vaiheeseen. Päätin tavoitella elämäntyyliä, joka Rehtorilla on. Voin ottaa aina rennosti ja jos jokin ei mene mieleni mukaan, voin kusta pokkana toisen omistamaan sohvaan ja luotan täysin siihen ettei kukaan kuitenkaan ammu kuulaa kallooni vaikka haluaisivat.

Thug life.

Muuten. Julkaistuani Rehtorin peruslauantaikuvan sosiaalisessa mediassa ystävieni ja pääasiassa puolituttujen iloksi, minulta leikkisästi kysyttiin onko aviomies koiratarhassa.

Minähän en leiki.

Alan seuraavaksi ajatella sukkien tunteita. Palataan.

Anopin kasvatusopit ja pakasterasia-gate

Voi vattuhyytelö. Olen nyt virallisesti niin virikkeetön ja mihinkään pitkäkestoisempaan toimintaan kykenemätön, että havaitsin katsovani Lääkärit-ohjelmaa ja tv-shopia aamupäivällä ipanan leikittämisen ohessa. On muuten Gotham steel -pannu aika kova!

Kirjaimellisesti. Ja entäs kun Lääkärit-ohjelmassa tohtori itse esitteli mitä kiristyksiä ja täytteitä hänelle oli naamaan laitettu viikon mittaisen kuvaustauon aikana. Näin loma kuuluu viettää, sanon teille! Olisittepa nähneet yleisöstä niiden hyväksynnän merkiksi nyökyttävien amerikkalaispäiden määrän kun taivasteltiin, miten tohtorismies "ihan hehkuu" tuunauksen jäljiltä. Ja tiesittekö että Botox-hoitojen määrä on kasvanut melkein 800 prosenttia vuodesta 2000? Kokonaista 7,6 miljoonaa kappaletta niitä tehdään vuodessa.

Jos noin moni tekee jotain, sen on pakko olla hyvä juttu!

Anoppi piipahti muuten taas antamassa kasvatusohjeita. Jos poistut vauvan luota, turvallisin paikka on pitää häntä lattialla. Just kun sain keksittyä, miten vauvan saa ripustettua bodysta naulakkoon. Niin ja kehdossa ei kannata enää nukuttaa vauvaa sen jälkeen kun lapsi lähtee liikkeelle, tulee kuulemma kuula edellä alas. Jos laittais kehdon nurinpäin?

Vauvalle pitää jutella. Olette varmaan nähneet joskus sen koskettavan videon, jossa kuulolaitteen saanut vauva kuulee vanhempiensa äänen ensimmäisen kerran? Meillä ilme oli ihan samanlainen kun ohjeistuksen innoittamana otin ja tarinoin lapselleni ihan ekan kerran. Visiitin kohokohta oli, kun kuulin anopin sanovan ipanalle, että jos äiti ja isi ei osaa hoitaa sua kunnolla, voit tulla mummon luo.

Aviomies sai eilen loppuun sen joulukuun alussa aloitetun kaksi viikkoa kestävän harvennusurakan. Nyt on kuulkaa taivas vaan rajana siinä mitä kaikkea hauskaa tulemme perheyksikkönä tekemään! Seuratkaa ilmoittelua.

Tosin mitä nyt tänään kaveri kertoi ajelevansa katselemaan seuraavaa urakkaa.

Kuvittelin että kotiäitinä jaksaisin vaikka mitä ja että meininki ois jotain tällaista:

Todellisuuden voisi tiivistää niin, että kun en voi tehdä mitään, tuijottelen ja ajattelen kaikkia tekemättömiä hommia. Sitten jos joskus olisi tilaisuus tehdä jotain, en saa mitään aikaiseksi. Jotenkin ei niin sanotusti minua ole tämä olotila. Sain nyt hetkisen omaa aikaa kirjoittaakseni tämän tarinan. Dialogi meni jotensakin näin:

Minä: "Syötän nyt tämän ipanan ja sen jälkeen äiti on vähän väsynyt."

Mies: "Yrität vissiin sanoa, etten mene laittamaan ketjuja mehtäkoneeseen."

Minä: "Kyllä."

Samalla syön suklaalevyä, joka ei ole edes hyvänmakuinen. Okei, söin sen kokonaan.

Ympärilläni joka paikassa lojuvista romuläjistä inspiroituneena tilasin Konmari-kirjan lainaan aviomiehen siskolta. Parodiatarkoituksiin. Voin sitten esitellä kuinka "maritetaan" kämppä, jossa asuu saamaton naisihminen, epäsiisti mies ja hamstraajaukki. Tuli muuten eka konflikti kolmen yhdessä asutun vuoden jälkeen isäni kanssa. Oli lähdössä remonttihommiin yhtenä aamuna ja etsi pakasterasiaa, johon voisi laittaa ruuveja. Olin että kaappi on täynnä pakasterasioita. Ei siellä oo semmosta. No mennäänpä ihan porukalla kahtomaan.

Isä: "Ei nuilla ohuilla tie mittään, hajjoovat heti."

Minä: "No ota noita paksumpia."

Isä: "Ei nuin hyviä kehtoo ottoo. Perkele kun on pitäny kaikki ne jäätelörasiat teijjän syöttee koiralle, ne ois ollu niin hyviä."

(Kaapissa on arvioni mukaan 183 erilaista rasiaa ja mikään niistä ei kelpaa. Hella alkaa olla kuutosella.)

Minä: "No ota sitten vaikka tuo keksirasia tuosta pöydältä."

Isä: "Mihinkäs ne keksit siitä sitten laitetaan?"

Minä: "Pistetään vaikka roskiin."

Oltiin illalla niin kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Jälkimaininta: 30 minuuttia omaa aikaa vietetty, kaksi kertaa ovat käyneet huoneen ovelta kurkkimassa.