Kokemuksia perhevalmennuksesta

Olemme käyneet kahdessa ensimmäisessä perhevalmennusiltamassa. Viime viikolla oltiin neuvolan tädin ja perhepalvelutyöntekijän tms. kanssa orientoitumassa perhevalmennukseen. Keskustelua ryhmässä koetettiin aktivoida näyttämällä sarjakuvia, jotka liittyvät jollain tavalla tunteisiin. Sitten pysähdyttiin yhden kuvan kohdalle, jossa tulevien vanhempien ajatuskuplissa oli erinäisiä huolia kuten osaanko hoitaa vauvaa, pääsemmekö enää ikinä yhdessä minnekään, tykkääkö vauva minusta jne. Tuli odotettu kysymys - tuntuvatko mitkään näistä ajatuksista tutuilta. Sanoin että kyllä tuntuvat tutulta, mutta niin päin että tykkäänkö minä siitä vauvasta.

Jostain syystä keskustelu tyrehtyi ja porukka hiljeni. Veikkaan pitkää miinusta neuvolatädin mustaan kirjaan ja prenataalia lastensuojeluilmoitusta.

Mitä perkelettä niistä tunteista kyselemään, jos tunteet eivät sitten miellytä.


Tänään oli toinen istunto, aiheena parisuhde ja tunteet. Mahdollisuus korjata maine. Jututtajina olivat perheterapeutti ja psykologi. Ryhmässä oli lisäksemme kaksi naista. Tarjolla oli kraanavettä ja käsipaperia. Perheterapeutti lämmitteli joukkoa kertomalla millaisia palveluita kunnalla on tarjota alle kouluikäisille lapsille ja heidän vanhemmilleen. On puheterapiaa, käyttäytymisterapiaa, parisuhdeneuvontaa ja tullaan vaikka kotiin auttamaan askareissa ja keskustelemaan arkisista asioista ja pulmista. Kysyin että onko teillä mitään semmoiseen kun mies ei laita tavaroita paikalleen.

Psykologi tuumasi että ei oikein pysty neuvomaan, koska omassa torpassakaan ei näin tapahdu.

Psykologi tarinoi siitä miten elämä muuttuu kun lapsi syntyy. Hän kertoi siitä miten uni on kortilla, aika on kortilla ja sitä rataa. Aiemmin on voinut vapaasti mennä, harrastaa, tehdä kaikenlaista. "Mutta ei enää.", täydensin lauseen loppuun.

Kaksikko antoi kaikenlaisia vinkkejä siihen miten parisuhdetta vaalitaan. On pyrittävä verkostoa hyödyntämään että voi olla joskus kahdestaan. Mutta ettei asiasta tulisi epäselvyyttä, lapsen pääasiallisten hoitajien on syytä ensimmäisen ikävuoden ajan olla vanhemmat. Samoin voi kertoa tunteista ja pitää kuunnella toista. Pitää osata huomioida. Läheisyyttä voi ilmaista muutoinkin kuin seksin avulla.

Mikäli ei pääse kotoa juuri minnekään, voi pariskunta hakea piristystä esimerkiksi kotitöitä vaihtelemalla. Kumpi nukuttaa, kumpi vaihtaa vaipat ja sellaista jännää. Myös ilonaiheita on syytä etsiä arjesta eri tavalla. Ilon aihe voi olla esimerkiksi se että pääsee suihkuun. En malta odottaa.

Sitten päästiin viimein tunnekortteihin. Psykologi latoi pöydälle erilaisia aiheita ja niihin liittyviä tunteita. Jokainen sai valita oman kortin tai useamman. Aviomieheni ei valinnut yhtään.

Vieruskaverini aloitti kertomaan hänen yrittäjämiehestään ja että yhteinen aika on jo valmiiksi kortilla. Toinen naisista komppasi heti että heillä on sama tilanne. Minä ehdotin, että voitais oikeestaan ottaa tässä pieni jäsenten välinen kisa että kenen ukko on vähiten kotona. Eivät lähteneet kilpaan mukaan. Olin vähän pettynyt.

Toisen naisen huoli oli että häviääkö naiseus kun tulee äidiksi. Että kun on siltikin jonkun emäntä, ei pelkästään äiti. Pitäisi pystyä tuntemaan itsensä vetovoimaiseksi. Mietin sitä että turha sellaista on pelätä mikä on vääjäämätöntä. Tuumasin että kyllähän siinä kun kokoharmaassa collegeasussa päräyttää tukka limassa kyläkauppaan, tuntee varmasti itsensä tosi haluttavaksi. Aviomieheni ehdotti että arkeen voi kuitenkin hakea vaihtelua sillä, että käy välillä asioimassa ihan kirkonkylällä asti. Meillä on siis valmis virkistäytymissuunnitelma. Aviomiehelläni ei ollut tunteisiin muuta sanottavaa kuin että hänen on vaikea uskoa ettemme pärjäisi lapsen kanssa. Tosi vaivaannuttavaa, ettei hänellä ole mitään huolia tai sen kummempia tunteita. Mitä se oikein kuvittelee itsestään ja meistä? Perkele tule edes lämmintä vettä vessaan.

Psykologi avasi tunnetarinoinnin jälkeen masennusdialogin vetävästi: "Olitte toivoneet synnytysmasennusta."  Totesin että kyllä, oon tosi pettynyt jos sitä ei tule. Oli puhetta hormoneista ja väsymyksestä ja että itkuisuutta ja tunteita voi esiintyä yleisimmin ja vahvimmillaan siinä 3 - 5 päivää synnytyksestä. Mutta jos paha mieli pitkittyy, on syytä jutella asiasta neuvolassa. Vauvaa kohtaan voi olla negatiivisia tunteita.

Kysyin että kun tässä nyt tunteista puhutaan ja vertaistukea haetaan, niin voisiko juontajakaksikko kertoa täysin rehellisesti omat kaikkein ikävimmät ajatukset lapsiin liittyen. Yllätyksekseni tyypit melkein ilahtuivat tästä pyynnöstä. Perheterapeutti sanoi että jos hänen kolmas lapsensa olisi ollut ensimmäinen, ei olisi muita lapsia tullut. Oli ollut niin kova huutamaan. Neuvolatraumastakin hän kertoi. Lapsi oli ollut itkuinen jatkuvasti ja häntä oli hankala rauhoittaa. Neuvolan täti oli kopannut itkevän lapsen käsiinsä ja lapsi oli lopettanut ulinan justiinsa. Neuvolan täti oli voitonriemuisena todennut että katsos nyt, sinä et vaan osaa tätä lasta rauhoittaa. Ihan nyrkit puristuivat kokoon kun hän tarinaansa kertoi. Totesin että on kuitenkin tosi hyvä, ettei asia ole selvästikään jäänyt sinua vaivaamaan. Ei ymmärtänyt sarkasmia. Muulle yleisölle kelpasi.

Psykologi avautui myös itkemisestä, paineista olla täysimettäjä ensimmäiset kuusi kuukautta hinnalla millä hyvänsä ja turhautumisesta siihen, ettei saa penskaa nukkumaan. Oli ollut mustia ajatuksia.

Tykkäsin. Ihmisiä ovat nuokin.

Seuraavat kaksi iltamaa liittyvät synnytykseen.

Maltan odottaa.