Imetys on helppoa ja muita fiktiotarinoita

Keskiviikkoaamuna hyökättiin KYSille, ysiltä olin leikkaussalissa ja puolen tunnin kuluttua oli penska naplattu kohdusta ulos. Leikkausta en kummemmin jännittänyt, aviomies luuli että minut oli tumpattu täyteen rauhoittavia kun syke ei noussu kuuttakymmentä korkeammaksi koko touhun aikana. Oon opetellu delegointia ja aviomies sai sitten hoitaa tuon jännittämispuolen.

Sektiovalmistelut koostuvat kätilöiden kanssa hengailusta ja leikkaussalissa tehtävistä valmisteluista. Kätilöt ovat niitä jotka oleskelevat hämärässä ja lämpimässä huoneessa, puhuvat hiljaisella ja pehmeällä äänellä, ja mittaavat verenpaineet, sykkeet ja asentavat katetrin ja kanyylin paikalleen. Leikkaushurstin oikein päälle saamiseen tarvitaan kaksi kätilöä, yksi melkein valmistunut insinööri ja yksi atk- ja intternettityöntekijä. Leikkaussaliin kärrättäessä isäntä jätetään tärisemään yksinään käytävään penkille ehkä kymmeneksi minuutiksi, joka kuulemma tuntuu kahdelta tunnilta. Siinä ajassa synnyttäjä veivataan leikkauspöydälle ja tehdään puudutus, kallistetaan pöytää oikeaan asentoon ja putsataan pakin alue. Puutuminen varmistetaan jotain kylmää ainetta sivelemällä pakkia pitkin. Puutuminen on ok kun kaikki näpelöinti iholla kyllä tuntuu, mutta kylmäaistimus häviää. Tänä aikana ilmestyy näkökenttään vaikka mitä erilaisia naamoja, jotka esittelevät itsensä ja tehtävänsä salissa, mutta ei niitä muista kukaan.

Vinkkinä sektioon menijöille, että leikkausvalolaitteen heijastavasta pinnasta näkee mukavasti vatsan. Harmittaa kun menin ääneen tuumimaan että täällähän on vakoilulaitteetkin asennettu, ois voinu olla jännä kahtoo operaatiota sitä kautta ku pressun pistivät eteen ettei aviomies mene tajuttomaksi.

Kun leikkaus alkaa, menee osapuilleen pari minuuttia että ipana on ulkona. Se tuntuu lämpimänä valahduksena pakin päällä kun kaikenlaisia roippeita siihen nostellaan. Sitten kuuluu parkaisu, isä itkee ja lähtee vauvan kanssa huoneen nurkkaan putsaus- ja tarkastushommiin. Mukula tuotiin näkösälle hetkeksi ennen kuin kätilöt ja tuore isä hyökkäsivät ihokontakti- ja ruiskuimetyshommiin. Onhan se vähän hölömö olo retkottaa selällään kädet levallaan kuin ristiinnaulitulla ja yrittää siinä jotain järkevää tehdä tai sanoa samalla kun toivoo ettei kärpänen lennä kohtuun. Tuumasin että on vähän outoo ku ei voi näpelöidä ollenkaan. Sitten ne jo lähti.

Raskaus meni niin hyvin että komplikaatioita odottelin. Ja sellainen saatiin kun pressun takaa kuului että kohtu ei supistu ja ruppeeppa käsin painelemmaan sitä. Supistavaa lääkettä työnnettiin kanyylistä. Arvelin että nyt tässä kyllä hetki kestää ennen kuin pakin voip sulkea. Että minkälainen verilöyly siellä on koko ajan menossa. Lopulta nitominen jo tuntui ja kuului. Tyypit vielä nimenhuudolla varmistivat että yhtään instrumenttia tai henkilökunnan jäsentä ei ollut kateissa. Leikkaava lääkäri ja harkkari kävivät naamansa näyttämässä ja onnittelivat. Olin että teitä tässä pitää enemmän onnitella kuin minua.

Seuraavaksi pääsin valamiilla kyydillä takaisin lähtöpisteeseen, jossa vauva napattiin herkistyneeltä ihokontakti-iskältä ja laitettiin rintakehälle telakan läheisyyteen. Sitten siinä vehdataan ensi-imujen kanssa ja ootellaan, että jalat alkaa toimia. Tärisin holtittomasti noin tunteroisen verran leikkauksen jälkeen. Mietin että johtuuko tunteista mutta johtuikin lääkkeistä. Kyselin että eikö tässä kohta tuu tissistä maidon sijaan kermaa. Ei tullut. Verenpaineita ei saatu otettua tärinän vuoksi koska nykyvehkeet on niin kranttuja. Toisaalta, ei onnistunu jollain vanhemman kansan vehkeelläkään joka kaivettiin kaapin perukoilta esille.

Käpälät alkoivat liikkua nopeasti ja päästiin osastolle rullaamaan. Jos oisin tienny mikä osastolla oottaa, oisin jäänyt tuohon miellyttävään huoneeseen, joka oli minulle kuin kohdussa olisin ollu. Kohtua piti painella kuin ruisleipätaikinaa alustetaan parin vuorokauden ajan säännöllisesti. Parhaillaan puolen tunnin välein. Eivät mittään sanoneet mutta tais olla joku leikkausvalmius päällä ku ei saanu syödä eikä juoda ku vasta seuraavana aamuna. Voin kertoo että kun pakki on vedetty auki ja vatsaa murjotaan niin siinä on vähän turha pyytää vaan rentoutumaan. Unohdin sen terotetun hammasharjan pihhaan, ois voinu jossain kohtaa sillä tökätä ja sanoa että koitapa rentoutua niin koskoo vähemmän.

Semmosta peliä. Lapsen hoito olikii ensimmäiset päivät sitä että minä makasin ja imetin, ja aviomies hoiti kaiken muun eli vaipanvaihdot, vaatteiden vaihdot, muut huoltotoimenpiteet, eväiden rahtuun minulle ja lapsen asettamisen telakkaan, lapsen irrottamisen telakasta ja sänkyyn viennit. Ei saanu kaveri nukuttua juuri sen enempää kuin minäkään. Eka yö oli 0-tuntinen nukkumisen osalta.

Kävin pystyasennossa ekan kerran avustettuna ja keskimääräistä norjalaista hiihtourheilijaa kovemmin doupattuna leikkauspäivän jälkeisenä aamuna. Edellisenä iltana ei ollu mitään asiaa nousta seisomaan, jäin semmoseen nippuun vaan.

Hoitajat olivat valtaosin erittäin miellyttäviä. Piti yhtä niistä ihan kehua livenä ja vielä kotiutumispäivänäkii erikseen kiitellä. Tämä hoitaja oli onneksi se joka ne tiiviimmät paineluajat oli minun kanssa. Mukavien lisäksi oli kaksi konfliktia. Yksi oli semmonen kun oli iltapäivällä jonniinmoiset kivut ja pyysin päivälääkkeitä hälytyspuhelimen kautta. Huoneeseen saapui ilmateitse tieto että sinä oot jo päivälääkkeet saanu ja enempää ei anneta. Olin että kyllä mun mielestä oon saanu vain aamulääkkeet. Ei, oot saanu myös päivälääkkeet, se on merkattu ylös tänne näin. Sitten sieltä tuli hoitaja ihan livenä kertomaan samat jorinat ja paineli vatsaa ja oli, että pitäis pyrkiä liikkumaan niin ilmaa häviäis mahasta, se siellä sattuu. Sitten repesinkin jo itkemään ja olin että no ei tarvii jankata, ollaan sitten iliman niitä lääkkeitä mutta en minä täältä kyllä ylöskään nouse mitään köpöttelylenkkejä tekemään. Meni joku aika ja lääkekippo tuli viereen pöydälle saatesanoilla nää olikii jääny tuonne hoitajien huoneeseen.

Lisään tämänkin muistelmateokseeni.

Olinkii siihen mennessä itkeny naamani turvoksiin ja jäi suoraan sanottuna siitä syystä muutamat saapuneet vierailijat näkemättä kun näytin miltä näytin. Siinä ois joutunu kertomaan miks on itkeny ja sitten se volina ois alkanu uudelleen.

Kolmospäivänä itsevarmuus alkoi kasvaa. Tuntui että ipana saap evästä koska rauhoittuu nukkumaan ja jopa nukkuu. Parhaillaan tempasi melkein neljän tunnin unet. Tämä ilo ei pitkään riittänyt. Penska punnittiin ja semmonen vanhempi hoitaja tuli ilmoittamaan, että paino on laskenu liikaa (190 g) ja että nyt pittää imettää vähintään kolmen tunnin välein ja herättää tarvittaessa siihen puuhaan. Tässä kohtaa alkoi telakat olla jo muutenkin tulessa ja sanoin että koskoo. Hoitaja tuumasi että imuote lienee huono jos näin on. Minuuteissa huone oli täynnä vaakaa, sähköpumppua ja muuta tarviketta, ja hoitaja kertoi että pitää käydä vauvaa hänen katsomassa jotta "näkee minkä oloinen on". Imuote tarkistettiin seuraavassa telakoitumisessa ja imuote muuttuikin liian hyväksi. Että koskoo olipa hyvä tai huono ote, asia selekee. Siinä sitten yön imetin ja lisäksi sähköpumppasin kilpaa, jotta saatiin lisämaitoa pullolla nälkiintyvälle penskalle. Lypsykoneen käyttöä ei sen ihmeemmin katottu. Imu seitsemäänkymppiin ja pumppaus viiteenkymppiin. Aamun ekassa lypsyssä lentikii sitten veret lypsimeen kummastakin tissistä. Jes. Aamuhoitaja oli syöttöpunnitusten perusteella sitä mieltä ettei millään usko, että maitoa ei tulis tarpeeks. Ois ollu kiva jos tämä tieto ois tullu ennen ku ryntäät sylki verta. Mieli oli jokseenkin matalalla. Meistä ku oli ihan maalaisjärellä tuntunu, että hyvin tässä männöö ku lapsi syö ja nukkuu eikä huuva. En tykännyt siitä hoitajasta silloin, enkä tykkää nytkään.

Sitten lempiaiheeseeni ruokaan. Verenlennätyspäivän aamuna leivänpäällisenä oli kipossa jotain, mikä oli nähdäkseni joko istukka tai sitten näytepala siitä, miltä rintani tulisivat kohta näyttämään. Aviomies tunnisti aladoobiksi ja hihkui innosta. Sai syödä tämänkin herkun.

Murkina oli odotusten mukaista. Aamupuurot olivat ylivoimaisesti parasta koko sairaalassaoloaikana. Moniviljapuuro maistui helkkarin hyvältä siinä kohtaa kun olin ollu liki kaksi vuorokautta syömättä. Muistan sen ilon vieläkin. 

Arvelin että ruokatilaukseeni oli luiskahtanut virhe, koska tarjottimelle oli  merkattu perusruokavalio. Korjausehdotuksen merkkasin lapulle.

Vähän helepotti kun aviomies löysi KYSiltä mausteita. Se joka tähän pystyy on välittömästi valjastettava Malesian Airlinesin koneen etsintään.

Ollaan nyt oltu pihassa kaksi yötä. Kotiutumisen vauva otti odotetusti. Viimeinen syöttö sairaalassa ja vaipan vaihto. Räjäytti paskat kolmenkymmenen sentin päästä ukon paidalle.

Tällä hetkellä on lähinnä semmonen syöttöautomaattiolo ja tämä kirjoitus on eka ns. normaali asia mitä teen.

"Onko se lintu? Onko se lentokone? Onko se perse? Ei, ne on tissit ja nekin vain puoliks näkyvissä."

Olen ollut nyt joitakin tunteja vauvan kanssa ihan yksin. Kun kaveri hyytyy unilleen ja sen siirtää johonnii pois telakasta, tuntuu kuin pommia purkaisi. Yksikin väärä liike niin jo silmä tillotaa kirkkaana punkan pohjalta, että saiskos sitä lissee.

Sairaalassa sanottiin että vauvalla ei ole vuorokausirytmiä, mutta silti se tietää, milloin vanhempien tekis mieli nukkua. Lisäksi se selvästi tajuaa milloin Walking Dead tulee Foxilta, jotta katselu ei mahdollistu.

"Nauttikaa vauva-ajasta, se on niin nopeasti ohi." "Yritähän vaan imettää. Imetys on heleppoo."

Ensimmäiseen voisin kommentoida, että kyllä se just nyt tuntuu, että ois siunaus, että vauva-aika ois nopeasti ohi. Ja kaikille teille siellä, jotka sanovat imetystä helpoksi: olen varautunut isolla määrällä terotettuja hammasharjoja. Tapaamisiin!