Perhe on paras

Oma sukuni on ilahduttavan hyvin räjähtänyt ympäri Suomea ja niihin sukulaisiin, jotka asuvat lähistöllä ei tule muuten vaan pidettyä yhteyttä. Tätini asuu noin 80 metrin päässä kodistani, jossa olen asunut nyt viimeiset viisi vuotta. Parina ekana vuonna läheteltiin joulukortteja, mutta nyt sekin velvollisuudentunnosta tehty ele on onneksi jäänyt pois. Eikä olla onneksi kyläkaupallakaan törmätty.

Perheessäni ei koskaan kysellä keneltäkään yhtään mitään (paitsi jos on oikeasti asiaa) - lukemattomat kerrat vedettiin jauhelihakastiketta iltaruoaksi ilman että ruokapöydässä vaihdettiin yhtään sanaa. Talouspaperiakin pystyi nimittäin kätevästi pyytämään osoittamalla. Perheeni toimintamalliin ei kuulu verbaalisen kommunikoinnin lisäksi myöskään halailu, rakastavat sanat tai muu vastaava perverssi toiminta (unless drunk).

Ja se on kuulkaa sillä tavalla, että jos joku sukulainen sattuu soittamaan, on parempi käydä istumaan, koska joku on varmuudella kuollut. Yleisesti ottaen toisten yksityiselämän tapahtumat ja tapahtumatta jäämiset eivät ole niin mielenkiintoisia, että kukaan vaivautuisi huvin vuoksi ottamaan muihin sukulaisiin yhteyttä ja tiedustelemaan mitä kuuluu. Setäänikin näin viimeksi Yhteishyvä-lehdessä.

Avomieheni suku on puolestaan hirvittävän laaja. Joko heille ei ole koskaan kerrottu ehkäisystä tai sitten he ottivat pikkuisen liian kirjaimellisesti jeesuksen komennon mennä ja täyttää maa. Suku kuitenkin suhtautuu onneksi aika kivasti minuun, (vapaavalintaisesti) lapsettomaan miniään. Esimerkiksi appiukon- ja anopintekeleen yhteisissä 60-vuotisjuhlissa ihan juhlapuheessa avomieheni setä kertoi, että ”suvun naisten käytäntönähän on tähän asti ollut tehdä vähintään neljä lasta”. Vieläkin lämmittää mieltäni, kun kaikki kääntyivät tuijottamaan minua. Varmaan tahollaan miettivät, että onkohan tuo hieho maho vai mikä sitä vaivaa kun lapsia ei tule. On kuitenkin jo kolmekymppinen ja väliliha ei ole revennyt.

Avomieheni äidin puolen suvussa kokoonnutaan juhlimaan suurin piirtein kaikkea ajokortin suorittamisen vuosipäivästä lähtien. Isän puolella taas on vähän järkevämpää touhua – on pieniä kaivelemaan jääneitä perintökiistoja ynnä muita, joiden ansiosta ihan kaikkia ei välttämättä huvita kyläillä kotopuolessa yhtenään. Se on ollut minulle hirvittävä helpotus – joitain sukulaisia olen nähnyt kymmenen vuoden välein, joka on ihan passeli sykli. Taisi olla muuten nuo aiemmin mainitut 60-vuotisjuhlat, joihin eräs avomieheni tädeistä tuli – viime vierailukerrasta oli kulunut kauan aikaa. Hän katsoi minua, kysyi kuka olen ja kun kerroin, hän tokaisi että ”oletpas sinä paremman näköinen kuin muistin”. Kiitos. Ehkä?

Tuleepa myös muita korrekteja kommunikointitilanteita mieleen. Meitä suvun miniöitä lähestyttiin kerran kokkopaikalla räväkällä keskustelunavauksella: ”Mitäs pikkuhuorat?” Emme silloin vaan ymmärtäneet, että tämä oli ilmeisesti Varsinais-Suomessa uusi hip ’n trendy tapa lähestyä nuoria naisia. Elastisen ja Iso H:n ”Mitä muijat, mikä boogie” –setistä ei ollut vielä muaseuvulla tuolloin kuultukaan ja tämä viisikymppisen ganstaräppäävän mummon vetoon ei osattu reagoida oikein millään tavalla. Myöhemmin on harmittanut.

Hyvä puoli avomieheni suvussa on se, että juhannuksena ei ole ikinä tylsää. Suosikkitapahtumia vuosien varrelta:

 

• nakupaini (yleisön ikähaarukka noin kahdesta lähemmäs yhdeksäänkymmeneen vuoteen)
• kokkomäeltä pihaan päin vyöryminen peltoa pitkin ja kehon vuoraaminen siinä sivussa lehmänpaskalla (puutarhaletku auttaa tähän)
• auton ajaminen takapihalla olevaan rotkoon, kun menee vahingossa pakki silmään ykkösen sijaan (traktoreita on onneksi pihassa, maalla kun ollaan)
• beachvolleyn pelaaminen hillityllä kilpailuvietillä (onneksi on silmälaseillekin vakuutuksia ja sijoiltaan menneen polven voi aina leikata ensi kesää varten kuntoon)
• koiran etsiminen (oli pirulainen hypännyt autoon huomaamatta kun joku haki sieltä lisää viinaa)

 

Juhannus tulee joka vuosi – halusit tai et.