Tervehenkisiä viikonloppuaskareita ja vähemmän tervehenkisiä sikajuhlia

Vlkas mies soitti tänään ja reklamoi kun en oo kirjoittanut pitkilleen. Sanoin että on ollu niin paljon työtä ettei oo joutanu. Jäi sen verran omatuntoa kaivelemaan että oli kaivettava kannettava esille. Terveisiä vaan sinne, että olis enemmänkin kirjoitettavaa jos nähtäis useammin.

Sitten asiaan.

Ilmeisesti lomalla tuli rentouduttua, koska tunnen uskoni ihmisiin palautuneen. No okei, osittain.

Koska olin ihan vakuuttunut että innokkaita osallistujia löytyy, otin ja järjestin peräti kahdet talkoot elokuun aikana. Ensimmäiset niistä pidettiin koiratarhan rakentamisen merkeissä. Juuri maalattu koirankoppi olikin syytä mitä pikimmiten peittää laudalla ja koiraverkolla.

Paras kalusto ja paras porukka pihassa.

80-lukulainen Case toimii myös hyvänä paalutustelineenä.

Tekemis-musiikkia on oltava. Tarina sisältää tuotesijoittelua.

Miesten tehdessä kevyempiä hommia, kaivoin uran turpeen ja kivien läpi puhelinpylvään asettelua varten. Kuvassa myös naisten logiikalla suunniteltu kakkosnelosvatupassi.

Ranchin paras  pistolapio. Joutuu ehkä asioimaan asiantuntevassa paikallisessa rautakaupassa.

"Ei tartte auttaa."

Ei tarvinnut kuin kerran kirkolta hakea lisää kaljaa kun tarha oli jo valmis.

Koirat koeajamassa uutta tarhaa (lue: Rehtori puree lautoja ja verkkoa päästäkseen raatelemaan uuden koirakaverinsa ja toinen omalla puolellaan suunnittelee niin ikään kuollettavaa iskua.)

Syy koiratarhan rakentamistarpeeseen piili siinä, että eräät tuttavat muuttivat kaapuntiin mutta heidän koiransa sitten ei. Adoptoitiin ko. kaveri, että on jotain virikkeitä pelkän tarhassa torottamisen sijaan. Yksi näppärä piristys koiralle on viikottainen kardiotreeni ja ääniharjoitus, kun tuodaan Rehtori toiselle puolelle tapposuunnitelmia punomaan ja niistä varsin intensiivisesti viestimään.

Vanha herra viettää luultavimmin elämänsä viimeistä syksyä, sen verran on kilometrejä jo takana. Mutta otetaanpa siitäkin vähästä ilo irti.

Toiset talkoot oli vuokrapellolla, 12 hehtaarin sellaisella, jossa on ollut hukkakauraa iät ajat. Viime kesänä näytti ihan hyvältä ja nyt näyttikin sitten pieneltä katastrofilta. Vissiin alkukevään olosuhteet olivat otolliset hukkakauralle itää, koska sitä kasvoi suunnilleen joka osassa peltoa. Kävin lammasnaapurin kanssa yhtenä päivänä kitkemässä ja meinasi tulla itku ja epätoivo. Saatiin ehkä 3 hehtaaria peltoa kuljettua ja neljä jätesäkillistä kerättiin.

Burn motherfucker, burn.

Ko. päivän kokemuksen perusteella laitoin toiveikkaana jälleen yhden talkoopyynnön liikkeelle. Aviomiehen keskimmäinen veli emäntineen tuli avuksi ja hukkakauran kitkentään kovin viehtynyt lammasfarmari toi mukanaan pitkäaikaisen ystävänsä pikitien piästä sekä tämän lievästi kehitysvammaisen tyttären. Ekaa taukoa yritin lopetella ja tuumasin että pitäiskö lähteä jatkamaan. Tyttö tuumasi että ei. Valloittavaa suoruutta! Hän on juuri saanut uuden opiskelupaikan ja kehotinkin häntä lukemaan kovasti ettei tämmöisiä hommia tarvii enää ikinä tehdä. Lupasi. Ei mennyt hukkaan hukkakauran kerruu!

Siinä sitä on...

...ja tällä sitä haetaan pellolta kun talkoolaisia alkoi uuvuttaa täysien jätesäkkien raahaaminen. Hätä keinot keksii ja silleen.

Loput tuikattiin tuleen aviomiehen ranchilla.

Talkooväelle syötettiin pitsat ja juotettiin virvokkeet Oravikosken pubilla urakan päätteeksi.

Loppukesän hommiin kuuluu tyypillisesti myös taapelin purkua ja sen semmoista kevyttä iltapuhdetta.

Onnistuneen viikonlopun tunnusmerkki.

Mutta ei toinna liikaa töitä tehdä, välillä pittää rentoutuakin. Leppävirran Lions Club oli järjestänyt venetsialaisen sikaillan ja sinne piti sitten tunkea. Isä oli juhlinut synttäreitään työreissuni aikana ja arveltiin sitten lahjaksi mättöilta tarjota. Ehdotin että voitaisko viedä sinut sikailtaan. Tuumasi vaan että ja sinne jätätte niinkö.

Hesarin kolumnissa tai jossain vastaavassa oli haettu hyviä syitä lihan syöntiin. Heti kun alettiin kirjoittaa eläinten tunteista ja taidoista, lopetin lukemisen. Mutta tässä teille tosi hyvä syy lihan syöntiin:

Meidän kylän americcalaisen farmarin kypsentämä sika, eikä siihen menny kuulemma kuin 18 tuntia.

Otin annoskuvan.

En ole aiemmin Lionsien kekkereissä käynytkään. Mietin että mitenkähän hienona sinne pitää mennä. Ihan turhaa jännitin. Näköjään venetsialaiseen iltaan kuuluu omien viinojen vetäminen ja siihen tervetuliaispuheessa jopa kannustettiin.

Ostettiin arpoja. Ei voitettu.

Hienostunut seurapiiri-ilta muuttuikin voiteluaineiden ansiosta nopeasti keskivertoa Virranpoika-iltaa muistuttavaksi. Ainoa ero on oikeastaan se, että juomakunta koostuu pääasiassa yrittäjistä. Että oikein toimiva konsepti, jos sitä haluaa nähdä eriasteisissa humalatiloissa pyöriviä yrittäjiä. Menen kyllä ens syksynäkin jos ei ihmeitä tule.

Sikaa jäi tähteeksi ja sitä myytiin kätevissä kotiinkuljetusrasioissa. Aviomies osti vielä yhden jalankin. Söi sen tänään aamupalaksi.