Kuinka valmistautua lehtihaastatteluun

Maaseudun Tulevaisuudesta ottivat yhteyttä ja halusivat tehdä isomman jutun Viikonvaihteeseen. Upea tilaisuus.

Ilmoitin isälle ajankohdan. Kysyi heti ensimmäisenä että pittääkö hänen lähteä pois sillon. No ei tarvii (kunhan ei oo reikäisimmät verkkarit jalassa).

Keskiviikkona juolahti mieleen että jokakolmasviikkosiivous on tekemättä ja arvelin, että ois ihan paikallaan vähän imuroida ja pyyhkäistä lattioita kun ihan isolta kirkolta tullaan käymään. Meillähän siivotaan yleensä vain kun vieraita on tulossa, ja sitä ei tapahdu usein (kyläilyperinne on herätettävä henkiin, pölykeuhkovaara!). Soitin illalla lossilta aviomiehelle, että jokos oot matkalla auttamaan minua siivouksessa. Sanoi olevansa jo kotona. Olin että hienoa, sittenhän voit jo aloittaa imuroinnin.

Kun pääsin pihhaan, ei imurointi ollut alkanut. Ryhdyin sitten itse puuhaan. Aviomies kysyi mitä voisi tehdä. Olin että no lattian pesua ois ja enimpien rojujen raivaamista tuvasta. Lupasi mopata. Sitten kuuluikin jo kohta keittiöstä että "Uuh, suolatikkuja!". Rouskutteli niitä siinä sitten. Tuli myös urgenttia tekemistä eli naurulokkien säikyttelyä pihalla.

Kun sain kämpän imuroitua, aviomies tuli viimein mopinvarsi kädessään kysymään missä moppiosa on. Kerroin että se on kuivaustelineellä kodinhoitohuoneessa. Lattianpesun jälkeen kaveri kysyi että mihin tää moppiosa laitetaan jemmaan. Sanoin että sen vois pestä. Aviomies katsoi oudosti. Kysyin että kai sinä tiiät, että mopin voi pestä. Hiljaisuus. "No en.", kuului vastaus. "Miksi se oikein pitää pestä? Kerranhan sitä on vaan nyt tässä käytetty.", ihmetteli. "Muistatko minkä värinen moppi oli kun aloitit lattianpesun?". "En.". "Valkoinen. Minkäs värinen se on nyt?". "Harmaa.". "Niin."

Maailma se jaksaa yllättää 70-luvun lopulla syntynyttä vieläkin.

Kun oli aika järjestellä romut, pyyhkiä pölyt ja pestä vessa, aviomies oli sitä mieltä, että nyt on oiva hetki vaihtaa autoon kesärenkaat. Sen ku.

Yleensä tarjoan vieraille itse ostettua. Ajattelin että porukka voi olla keskellä päivää nälissään ja kinkkupiirakka vois tehdä kauppansa. Muuten hyvä, mutta ainekset olivat kaikki kaupassa. Tsekkasin aatekoosta, että kyläkauppa on auki kahdeksaan. Hyvin kerkee, varttia vaille ollaan kahvassa kiinni. Menin aviomiehen luo talliin ja kysyin että joko on renkaat vaihdettu. "Vasta ekan renkaan oon vaihtanu." "Öö sinähän lähdit ulos jo reilu tunti sitten." "No niin joo mutta aattelin siinä pestä auton ja sitten noita lokkeja vielä säikytellä." "Loogista, lähdenpä siis omalla autolla."

Sain lammasfarmarin kyytiin. Ajettiin kyläkaupalle ja näytti tienoo aika pimeältä. Sittenpä hokastiin että aateekoohon ei olleet nuo paperilaput päivittyneet. Eiku aja kirkolle.

Käytiin tekemässä vain nopeat pikkuostokset eli kannettiin kaupasta neljä kassillista ruokaa. Yritettiin Virranpojasta pitsaa. Baarihenkilö taisi olla yksinään töissä, oli tietovisa menossa ja janoisia asiakkaita. Kun kysyin saako lättyjä, hän kertoi että vasta kymmenen aikaan alettais paistaa. Oltiin että ei siinä mittään ja mentiin toiseen paikkaan asioimaan. Syötiin nakkeja autossa hiukopalaksi.

Aviomies soitteli yhdeksän maissa että oonko kunnossa. Kyllä näitä muuttujia sattuu mullekin, ja perustellummat syyt ovat kaupan kiinniolo ja huutava nälkä kuin suolatikkujen napostelu ja lokit.

Toimittaja ja valokuvaaja saapuivat vartin etuajassa tänään eli juuri kuten tolokun ihminen tekee. Myöhässä ei saa olla yhtään. Uskoakseni eivät huomanneet eteisestä puuttuvaa katon palasta.

Piirakka kelepas, tarinaa riitti ja kuvia otettiin runsaasti eli reilusti. Maaskan toimitus onkin asiantunteva, koska siellä ilmeisen laajasti näitä tarinoita luetaan. Kyllä jatkan tilausta tänäkin vuonna.

Rehtori käyttäytyi yllättävän hyvin. Vain kaksi kertaa vupitti toimittajaa.

Ja isällä oli pyhähousut jalassa.

Nyt vaan jännittämään luonnosta tekstistä ja ens viikonlopun numeroa. Upeaa, kerrassaan.

(Koska olen onnellinen, kohta pamahtaa jossain jotain aika suurella varmuudella. Seuratkaa ilmoittelua.)