Vastakohdat vituttavat toisiaan

Minulle ei ole tähän päivään mennessä selvinnyt, miten vastakohdat muka täydentäisivät toisiaan. Avomieheni kanssa meillä on monessakin asiassa aikalailla eri pössis. Ensimmäisenä pitää mainita se asia, mistä eniten tapellaan: siisteys. Minun mielestäni yleisestä järjestyksestä pitää huolehtia ja tavarat on laitettava takaisin sinne mistä ne on otettukin. Meillä ei siis todellakaan tule joka viikko tehtyä perussiivousta, mutta tavaroiden paikallaan pitämisellä saa luotua illuusion siististä kodista, vaikka muutama pölypallero jaloissa pyörisikin. Avomiehelle tämä kuvio on no-can-do –sarjaa. Tavarat tippuu tasan siihen missä niitä on viimeksi tarvittu. Appiukko toimii ihan samalla tavalla. Itse asiassa koko niiden suku. Kaikki kodista löytyvät vaakataso-pinnat on mätettävä täyteen tavaraa ja kaikki laatikot on myös täytettävä piripintaan. Toivon monesti, että Ikean valikoimiin tulisi lipastoja joissa olisi kupera kansilevy. Loppuis se tavaroiden pinoaminen.

 

Joudun tekemään kahden maatilan kirjanpidon ja tykkään että asiat tehdään jämptisti. Oma kirjanpito sujuu mallikkaasti, kuitit ja kaikki asiakirjat ovat tallessa. Veroilmoituksen tekemisessä meni viimeksi ihan hetki vaan. Jos tätä prosessia vertaillaan avomiehen kirjanpidon tekemiseen, on sävel vähän erilainen. En ole koskaan tehnyt kuukauden pätkälle kirjanpitoa sillä tavalla, että kaikki laskut ja kuitit löytyisivät. Samoin on mukava heittää syyskuussa kirjanpitoon jotain helmikuun kuitteja. Veroilmoituksen teon alla listasin usean tuhannen euron edestä laskuja, joita hän oli tiliotteen mukaan maksanut, mutta ei mitään tietoa mitä oli maksettu ja minne. Sitten hirveillä talkoilla se kaivoi lippuja ja lappuja kotoa, autosta, erinäisistä muovikasseista, isänsä luota, salkusta, toimistolta… Kyllä ne lopulta löytyi ja osa asioista selvisi asiakaspalveluihin soittamalla, mutta kyllä minua vitutti. Sitten se aina selviää noista jutuista kuitenkin loppujen lopuksi.

 

Riskienottokykykin on meillä kuin päivä ja yö. Minä otan asiat mieluiten varman päälle ja investoin asioihin, jotka pystyn hyvin suurella todennäköisyydellä maksamaan. Avomies taas pelaa isosti ja laajentaa toimintaa ihan urakalla ja yleensä ei ole edes vihiä siitä millä ihmeellä investoinnit oikein tullaan maksamaan. Minä olen lähtökohtaisesti varma siitä, että kaikki epäonnistuu. Avomies taas varma siitä, että kaikki onnistuu. Tekisi varmaan stressitasolle hyvää jos totuus voitaisiin elää välimallin mukaan.

 

Tämä tiimi ei luovuta.

Vanhuuden merkkejä

Ilta-Sanomissa oli listaus vanhuuden merkeistä. Vanhuudesta kertoo kyseisen jutun mukaan mm. se, että henkilö muistaa mitä korput ja lerput ovat. Populäärikulttuurin puolelta listalle oli valittu esim. että muistaa Britneyn ja Madonnan suudelman MTV-gaalassa tai että on joskus tanssinut 50 Centin In Da Clubin tahtiin baarissa.

 

Minusta ihan typeriä juttuja, eihän nuo mistään kerro. Ainakaan vanhuudesta. Minä muistan nuo kaikki jutut ja olen 31-vuotias. Sitä paitsi vanhuus siirtyy sitä mukaa eteenpäin kun minulle tulee ikävuosia. Tällä hetkellä vanha on 70-vuotias, kymmenen vuoden päästä 80-vuotias jne.

Aloin miettiä asioita, joista itse huomaan ajan kulun, mutta ei nämä jutut silti minusta vanhaa tee. Ehkä aikuisen ja tylsän, muttei vanhaa.

Asioiden suunnitteleminen on yksi juttu. Saattaa juolahtaa mieleen tarkastaa illalla millaista keliä on luvattu seuraavalle päivälle sen sijaan, että hurauttaisi pihalle ilman pipoa ja muita pakkasvarusteita vain sen takia, että edellisenä päivänä keli oli nollassa. Hauskanpitoakin pitää suunnitella ja sille pitää varata ihan kalenterista aikaa. Jossain vaiheessa bileet tarkoittivat sitä, että päätettiin ihan ex-tempore lähteä baariin ja pohjia kiskottiin jonkun kotona niin, että tarjolla oli yksi sipsipussi. Kaksikin jos oli parempia vieraita. Vähän vanhempana bileitä pitää suunnitella viikkokausia etukäteen ja juhlia varten laaditaan kutsuvieraslista ja menu ja sinne keksitään etukäteen ohjelmaa. Aikuisena sitä miettii myös velvollisuuksia, joita on seuraavana päivänä hoidettava ja ”bileisiin” saattaa mennä autolla ja ajaa takaisin kotiin samana iltana. Selvinpäin. Myös ilmaisesta viinasta kieltäytymistä ja muuta hourailuksi laskettavaa käytöstä saattaa esiintyä.

Itsensä kehittäminen ja fyysisen rapistumisen estämisyritykset ovat myös suosiossa. Kun perse muuttuu muhkuraiseksi ja pirulainen alkaa vielä roikkuakin, siinä alkaa miettiä urheiluharrastuksen aloittamista. Esimerkiksi joku hiihtäminen tai kuntosali saattaa tuntua hirveän hyvältä idealta. On myös helpompi tapa - pitkähelmaiset paidat. Aineenvaihdunta muuttuu niin, että vartalo alkaa pitää kynsin hampain kiinni jokaisesta niellystä kalorista. Seksuaalinen vetovoimakin heikentyy. Viikonloppuna kaverin 40-vuotisbileissä yritettiin iskeä kummityttöä eikä minua. Mitä vittua. Oon tottunut kyllä vähän eri meininkiin. Tai jos rehellisiä ollaan, niin en kyllä oo. Mutta ei puhuta siitä.

 

 

Tässä jutussa ei ollut mitään pointtia. Loppuhuipennuksena voisin kuitenkin jakaa teille yhden neuvon. Nauttikaa maitotuotteita. Itse nautin säännöllisesti valkovenäläisiä osteoporoosin estämiseksi.

Elämän eliksiirin resepti:

2 cl vodkaa
2 cl kahvilikööriä
maitoa
jäitä

 

Cheers!

 

Harmi, että tiekokouksia on vain kerran vuodessa

Oltiin avomiehen veljen luona tiekokouksessa. Niiden naapurin emäntä tuo kyllä aina eloa näihin tilaisuuksiin - hän on ainoa syy siihen, että viitsin paikalle edes vaivautua (kahvitarjoilujen lisäksi). Kyseessä on kylän juoruakka, jolla on näyttävä permanentti ja joka on yhtä pitkä kuin leveä. Pientä naapurien välistä toraa on toisinaan ilmassa. Täti uhkailee säännöllisin väliajoin soittaa poliisit, jos avomiehen veljen koira käy niiden pihassa. Veli sanoo että soita vaan ja iskee luurin korvaan. Ei ole koskaan soittanut. Tai jos on soittanut, niin poliisia ei yllättäen asia ole kiinnostanut.

Ensimmäisenä kättelykierroksen jälkeen naapurin täti alkaa kertoa, miten avomiehen veljen koira on taas käynyt repimässä niiden pihassa roskapusseja. Avomiehen veli ei reagoi mitenkään ja tuijottaa jalkapallo-ottelua. Seuraavaksi naapuri ihmettelee, onko avomiehen veljen ja sen siskon lapset ollenkaan talossa, kun ”ei kuulu tappelun ääniä”.

Kohteliaisuuksien ja kuulumisten vaihdon jälkeen juodaan kahvit. Naapuri tiedustelee millä reseptillä suolaisen piirakan pohja on tehty (pirulainen vaistosi, että kyse oli valmistaikinasta). Kahvin jälkeen aletaan virallisesti kokoustamaan. Valitaan kokouksen ajaksi puheenjohtaja ja sihteeri. Kukaan ei halua olla puheenjohtaja tai sihteeri. Pakotetaan kaksi henkilöä hommaan. Sitten valitaan seuraavaksi vuodeksi puheenjohtaja ja sihteeri. Viimevuotiset eivät halua jatkaa tehtävässä. Heitä äänestetään siitä huolimatta ja he jatkavat tehtävässä.

Sitten joristaan muun juoruilun lomassa hetki viimevuotisista tapahtumista, joista on hataria mielikuvia. Sitten pohditaan tulossa olevia tien kunnossapitotöitä ja -kustannuksia sekä tiemaksujen laskentatapoja tulevalle kaudelle. Kaikilla on asioihin mielipiteitä, ehdotuksia ja etenkin varmaa tietoa, miten ne kaikki voisi hoitaa paremmin. Tässä kohtaa palaan mielessäni kokouksen kohtaan, jossa kukaan ei halunnut olla sihteeri/taloudenhoitaja tai puheenjohtaja.

Välikevennyksenä naapurin emäntä tiedustelee, onko eräs osallistujista ”männy vaihtamaan eukkoo, kun olj ihan erjnäkönen ku ennen”. Tarvitaan hetki vakuuttelua, että vaimo on sama kuin viimekin vuonna.

Kun Exceliä ja laskinta on tarpeeksi vingutettu ja on paikannettu läjä kadoksissa olleita lappuja, kirjoitetaan käsin tiemaksulaskut. Kukaan ei saa loppusummasta eikä tilinumerosta mitään selvää. Sitten sovitaan aurausviittatalkoista, joita ei tänään vuonna tulla kuitenkaan pitämään. Kokouksen virallinen osuus päättyy.

Naapuri kertoo, miten on ”ainakii kolome kertoo nähny kun joku pötkylä on lentänä talon yli”. Nainen intoutuu havainnollistamaan käsillä, minkä kokoisesta esineestä on kyse jos sen näkee. Niin. Jos sen näkee. Muina tuntomerkkeinä mainitaan, että putken muotoisessa lentävässä esineessä on pieniä ikkunoita keskellä ja sivulla pienet siivekkeet. Havaintoa ei kommentoida oikein millään tavalla. Tämä sama henkilö on mm. kerran esitellyt ottamaansa valokuvaa karhusta. Kuvassa oli metso. Hätätilanteesta pelastaudutaan kertomalla joku saatanan vanha vitsi ja röhähtämällä äänekkääseen huutonauruun.

Tilaisuus päättyy.

Nyt jäin kiinni!

Tuli narahdettua ELY-keskuksen lannoitusvalvonnassa. Menimme perkeleet levittämään pelloille viime keväänä kilon verran liikaa lannoitetta hehtaaria kohden. Tämä onkin ihan kunnon synti, jos otetaan huomioon että lannoitusmäärät saattavat olla noin 350 kiloa hehtaaria kohden. Puhutaan kuitenkin järisyttävästä 0,3 prosentin ylityksestä. Aatelkaa nyt - otetaan puolikas Sunnuntain vehnäjauhopussi ja ripotellaan se tasaisesti 100 x 100 metrin kokoiselle alueelle. Aika leväperäistä touhua oli, kyllä hävettää. Varmasti meidän takia jossain Saimaassa kuoli norppa.

 

 

En tiedä mitä tämän havainnon tekeminen yhteiskunnalle maksoi, mutta meille se maksoi järisyttävät 87 euroa 44 senttiä. Puolen vuoden mittaiseen prosessiin kuului yksi tilakäynti ja kaksi erillistä selvityspyyntöä. Nämä ei ehkä vajaalla yhdeksälläkympillä irtoa.

Meinasin aiemmassa tarkastuksessa saada rapsut kun olin unohtanut täyttää luonnon monimuotoisuusselvityksen vuonna 2009. Kyseessä on kuponki, johon pitää kirjoittaa ylös montako monilajista pellonreunaa, monilajista tienpiennarta, puroa tai puukujannetta esimerkiksi maatilalta löytyy. Vitustako minä tiiän. En oo laskenu. Tiedoksi teille, että:

"Puukujanteet reunustavat tietä. Tavallisesti kaikki kujanteen puut ovat samaa puulajia. Avoimessa peltomaisemassa puukujanteet tuovat vaihtelua maisemaan ja voivat toimia tuulensuojana."

Tätä lappua ei siis pitänyt vuonna 2009 edes lähettää yhtään minnekään. Se piti vaan muistaa täyttää ja laittaa jemmaan sitä päivää varten, kun ELY-keskuksen natsit muutamaa vuotta myöhemmin tulevat sitä selvitystä sinulta penäämään.

Kirjasto - Great Place to Work

Lämpimimmät työmuistot minulla on kirjastolta. Menin sinne alkuun työmarkkinatuella töihin välivuotta viettäessäni. Minulla ja kaverillani kävi opiskeluaikaan joka kesä ”aivan mieletön arpatuuri” ja päästiin aina sinne uudelleen hommiin.

Erityisellä ilolla muistelen kirjaston omaa Tikusta asiaa –nimistä lehteä. Kyseessä oli värilliselle monistuspaperille laadittu kuukausittain ilmestyvä julkaisu, johon isojen kuvien ja suuren fonttikoon avulla saatiin yhden tai jopa kahden A4:n verran sisältöä. Huom, puhuttiin kuitenkin kaksipuoleisesta tulostamisesta.

Mutta voinpa kertoa, että kerran kirjastolla tapahtuikin jotain. Puhuttiin ihan merkittävästä selkkauksesta. Oli hellepäivä. Joku asiakas oli käynyt yläkerran lainauspisteellä pahoittamassa mielensä erään kesätyöntekijän kaula-aukon takia. Oli ihan kotiin päästyään asioikseen soittanut asiasta kirjastolle. Tieto levisi välittömästi alakertaankin ja pitihän sitä hissillä hurauttaa aikuistenosastolle katsomaan mistä helvetistä asiassa oli oikein kyse. No ei mistään. Työntekijällä oli normaali paita, mutta vaan keskivertoa runsaammat hinkit ja niistä johtuva, varsin maltillinen tissivako. Kohu laantui seuraavan viikon aikana. Jos oikein muistan, niin pukeutumisohjeita kuitenkin jaettiin tapauksen jäljiltä.

Olin töissä musiikkiosastolla. Ajan mittaan etenin tehtävissäni eteenpäin. Esimerkiksi kielten opiskeluun tarkoitettujen materiaalien hyllyttäminen oli erityistä huolellisuutta vaativaa puuhaa. Sitä ei kuka tahansa turaperse saanut tehdä. Pieni skandaali syntyi siitä, että kesätyöntekijän ominaisuudessa pääsin luetteloimaan jotain helppoja aineistoja. Paheksuntaa herätti myös se, että saatoin lainauspisteeltä käsin neuvoa asiakkaita aineistohauissa. Tämä olisi ollut siis tietopalvelutiskin hommaa. Tässä oli joku hämärä kirjastovirkailijoiden ja kirjastonhoitajien välinen rotuerottelu kyseessä, johon en viitsinyt tarkemmin perehtyä. Itse pidin tärkeämpänä sitä, että asiakas saa palvelua.

Iltavuorot olivat kesäisin kyllä aikamoista kidutusta. Aineistoa saattoi tunnin sisällä palautua melkein puolenkymmenen CD:n ja parin kirjan verran. Parin tunnin välein sai käydä viemässä kourallisen levyjä hyllyyn takaisin. Internetissähän siinä piti roikkua, ettei nukahtanut. Yksi tarkkasilmäinen kollega kerran huomasi, että saatoin välillä vähän piipahtaa netissä. Yhtenä aamuna Internet Explorer –avauspainike oli hävitetty lainauspisteen koneilta. Punatukkaisen kollegan vieno hymy oli voitonriemuinen. En hätääntynyt. Etsin ohjelman findillä ja surffailu jatkui.

Muitakin viihtymiskonsteja oli. Aikuistenosastolla työskennelleen kaverin kanssa tuli viestiteltyä lainausohjelmistoa käyttäen. Jokaisen asiakkaan tiedoissa oli viestikenttä, johon sai kirjoittaa vapaamuotoista tekstiä. Virallisesti sitä käytettiin esimerkiksi lainauskielloista ja muista erityistilanteista viestimiseen. Me sovittiin baarireissuja sen avulla.

Asiakkaista jäi mieleen vaalea ja hiljainen mies, jolla oli aina vihreä pusakka päällä. Se kävi monta kertaa päivässä meidän osastolla tarkistamassa, oliko yhtään David Bowien levyä palautunut lainasta. Vieläköhän se asioi kirjastolla? Pientä hymyilyä aiheuttivat myös hälytysportit. Niiden piti hälyttää, kun joku yritti viedä lainaamatonta aineistoa. Tosiasiassa ne hälyttivät aina turhaan. Kerran eräs vanha mies hätääntyi ja kysyi hälytyksen pamahdettua soimaan, että onko hänellä maksamattomia sakkoja. Joo, meillä on näissä laitteissa tämmönen kätevä verkkokalvontunnistus ja jos sulla ois ollut 5 euroa enemmän sakkoja, keihäät olisivat lävistäneet ruumiisi.

 

Sydämeni usein halajaa takaisin kirjastoon. Oli varmasti elämäni parasta aikaa. Erityisesti tietopalveluhenkilö Ulpero sai minut uskomaan, että minusta on johonkin. Ja tämä ei ole sarkasmia.

 

Kävelevät kuolleet

Työkaverini tutustuttaa minua usein laadukkaisiin tv-sarjoihin, joihin minä, Dr. Philiä, Top Chefiä ja Greyn anatomiaa seuraava henkilö hyvin epätodennäköisesti muutoin törmäisin. Huippulöytöjä ovat olleet esimerkiksi Justified ja Breaking Bad.

Olimme eilen lounaalla ökyrikkaan ex-kollegamme kanssa (pitää kertoa hänestä joskus teille enemmän). Nämä puhuivat keskenään kiivaasti jostain roolipeleistä ja tämän keskustelun aikana minä olin vaan että:

 

Jossain vaiheessa havahduin cocktail-ilmiöön. Alettiin puhua Walking Deadista. Tajusin, että voisin ottaa osaa keskusteluun. Työkaverini ihmetteli että miten olen uskaltanut sellaista sarjaa edes katsoa. Siinä kohtaa piti tunnustaa, että olen vilkuillut ohjelmaa muutaman minuutin verran sieltä täältä. Seuraavat kohtaukset ovat jääneet mieleeni.

 

Kohtaus 1:

Pikkupoika keksi lähteä kikkailemaan metsään. Yksinään. Post-apokalyptisessä maailmassa missä tämännäköiset veijarit kuljeskelee ympäri kyliä ja syö ihmisiä.

 

Huostaan pitäisi tuommoinen poika ottaa. Toisaalta, ehkä sosiaalityöntekijätkin oli jo syöty siinä vaiheessa joten sääntöjä voitaneen höllätä.

Sitten taas asiaan. Eikö se poika sattunut retkellään törmäämään yhteen näistä mätänevistä veijareista. Säikähdyksen jälkeen poika huomasi, että tyyppihän oli juuttunut kumppareistaan kiinni johonkin mutaan. Onko siinä kohtaa muita vaihtoehtoja kuin lähteä härkkimään sitä pirulaista ja kerjäämään verta nenästään? No ei. Ilkkumisen ja uhittelun jälkeen zombie, ylläri ylläri, pääsikin ryöstäytymään irti ja tarttui pikkupojan koipeen kiinni. Siinä kohtaa vaihtui tv-kanava.

 

Kohtaus 2:

Eipä ole aikuisetkaan sen fiksumpia. Kerran yksi ryhmän jäsenistä pahoitti mielensä ja lähti hortoilemaan pimeällä keskelle heinäpeltoa. Hullu. Ei siinä kerennyt kissaa sanoa, kun ukko oli selällään tantereella ja zombie oli syömässä sen sisälmyksiä. Jos on noin hölömö niin joutaakin kuolla.

 

Kohtaus 3:

Joku ryhmän rupelihatuista oli vissiin keksinyt kuningasidean. "Hei entä jos aletaan keräämään zombieita ja varastoidaan ne heinälatoon!". Huippuidea.

 

Kaikki ranchilla asuvista eivät olleet yhtä innoissaan tästä ideasta ja minusta ihan järkiporukkaa olivatkin. En minä ainakaan meidän tietokonehuoneeseen alkaisi keräämään jotain tyyppejä, jotka mielellään söisivät minun aivot. Minusta nähden oisivat voineet tyrkätä lemmikkiensä sekaan ne, jotka niitä välttämättä halusi kerätä. En tiedä miten niissä talkoissa lopulta kävi, mutta jos yhtään osaan ennustaa niin luulenpa että ne zombiet varmasti pääsivät murtautumaan sieltä hökkelistä pihalle ja söivät muutaman älykön siinä matkan varrella.

Seuraava addiktioni tulee siis olemaan Walking Dead Season 1, josta mahdollisesti raportoin teille täällä. Saa nähdä miten nämä muutamat otokset saavat enemmän sisältöä, kun oikeasti tiedän juonesta ja henkilöhahmoista enemmän.

Ystävänpäivä. Pakkohan tästäkin on jotain sanoa.

Pienenä minulla oli kaksi ystävää, naapurin tytöt (matkaa järven yli puoli kilometriä, tietä pitkin kaksi kilometriä). Ala-asteen myötä ystäviä alkoi tulla enemmän, kunnes yksi 10-vuotias noita-akka keksi alkaa kiusata minua. Sen jälkeen olin muiden ystävä silloin kun niitä sattui huvittamaan. Mutta ei se mitään. Minusta oli kuitenkin paljon hyötyä silloin kun piti puhua arkaluontoisista asioista, minähän en niistä eteenpäin kertonut. Minun kanssa pystyi juttelemaan esimerkiksi siitä, kun kainaloon oli ilmestynyt kolme karvaa.

Sitten koitti yläaste. Itsetuntohan siinä meni. Tajusin viimeistään silloin että en ollut suosittu. Ajattelin tarkkailla tilannetta hiljaa sivusta ja sitten vasta osallistua toimintaan. Jäin tarkkailemaan tilannetta koko vuodeksi. Seiskaluokalla sain kyllä yhden uuden kaverin. Kävin hänen kanssaan uimahallissa. Seuraavana päivänä kuulin että olin näyttänyt hylkeeltä uidessani. Painoin silloin ehkä 45 kiloa, aika hylje tosiaan. Ja hörökorvatkin minulle oli yön aikana ilmestyneet. Vähätkin mahdollisuudet kammeta itseään ylös suosion portailla olivat siis menneet. Minua haukuttiin myös monsteriksi ja laudaksi. (Näkisittepä ryntääni nyt, sosiaalipummit!)

Näinä hurmaavina aikoina tutustuin nykyisiin pitkäaikaisimpiin ystäviini. Tämä tapahtui kasiluokalla. Kaksi kaverusta erotettiin häiriköinnin takia luokan molempiin ääripäihin ja satuin istumaan toisen näistä takana. Kutsutaan häntä vaikka Blondiksi. Sillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa jutella kanssani. Jossain vaiheessa myös sen kaveria, Brunettea, alkoi seurani kiinnostaa. Blondin isosisko muistutti kyllä aina tasaisin väliajoin siitä, että minua inhottiin. Jos juttelin puhelimessa Blondin kanssa, Blondin sisko huuteli taustalla että et kai sinä sen idiootin kanssa oikeesti puhu. Semmoista.

Kasiluokalla tutustuin myös Laiheliiniin, joka oli silloin aika helvetin äkäinen ihminen. Muistan leikelleeni suutuspäissäni häneltä saadun tarramuotoisen kaverikuvan kappaleiksi. Liimasin palaset päiväkirjaani ja kirjoitin päälle punaisella tussilla sanan paskapää. Tuli hyvä mieli. Laiheliinin kanssa löysin yhteisen sävelen vasta muutama vuosi sitten. En enää muista mistä tämä lähti, mutta yhtäkkiä huomattiin että mehän tullaan toimeen.

Onkohan tässä nyt joku opetus. Se vois olla vaikka, että älä tuhlaa aikaasi kusipäihin. Ne voivat vain äärimmäisissä poikkeustapauksissa kehittyä mukaviksi ihmisiksi, joten älä laske sen varaan. Jos joku erehtyy hengailemaan kanssasi, arvosta sitä. Niin ja tiedoksi teini-ikäisille miespuolisille mulkuille, että laudoista tytöistä voi tulla isona mehevämunkkisia naisia.