Ensimmäinen oikea työpaikkani

Olin "palindromi-tavaratalossa" töissä kolme kuukautta työmarkkinatuella välivuotta pitäessäni. Kyseessä oli ensimmäinen ns. oikea työpaikkani. Sitä ennen oli työkokemusta kertynyt kotitilan töitä tehdessä. Kesät kuuntelin J. Karjalaista, mutta kesäisin ei "voinut tapahtua mitä vaan", koska navetalla piti käydä kaksi kertaa päivässä. Keskikesän juhlaakin vietettiin joka vuosi rehutornissa AIV:n katkussa. Silloin vitutti, mutta jälkikäteen ajateltuna aika monesta pahasta pysyin poissa. Muiden kavereiden kesätyörahat menivät savuna ilmaan ja yrjönä asfaltille. Itse ostin suuria määriä cd-äänitteitä. Ja vaatteita, jotka lopulta osoittautuivat ihan vääränlaisiksi syksyllä kouluun palaamisen yhteydessä.

Sitten taas asiaan. Tavaratalossa työskentelin naisten aluspukeutumisen osastolla. Päällimmäisenä mieleeni jäivät miesasiakkaat. Niitä oli kahdenlaisia. Ryhmää A edustivat ne, jotka tiesivät mitä olivat tekemässä ja noh, ryhmän B edustajat erotti jo kaukaa. Menin tietysti aina kysymään että olisiko apu kelvannut. Ja aina se kelpasi. Milloin piti valita kahden yöretongin väliltä, koska mies ei pystynyt itse valitsemaan. Sanoin aina suoraan mielipiteenä, esim. sen, että tuo toinen on kyllä vähän huonolaatuisen oloinen - ota tämä toinen. Rintaliivien osto oli tietysti paljon vaikeampaa. Kun kysyin mitä kokoa puoliso käyttää, monesti lopputuloksena oli hetken hiljaisuus, otsan kurtistus, tyhjä katse kaukaisuuteen ja käsien vaistomainen nouseminen rintojen kourimisasentoon. No, niistäkin tilanteista aina selvittiin pienen, ehkä molemminpuoleisenkin nolostumisen jälkeen ja sovittiin että voihan rintaliivit palauttaa jos ei koko ollut oikea. Minusta rintaliivejä ei pitäisikään mitoittaa pelkästään ympärys-kuppikoko -menetelmällä. Pitäisi olla myös kouramitoitus.

 

 

Tavarataloaikani oli muuten ihan menestyksekästä, mutta en millään oppinut ulkoa harvoin esiintyviä kassatoimenpiteitä. Peruskuviot ja esim. kotisovitusasiat osasin kyllä hoitaa, mutta jotain tyyliin kerran kuukaudessa tapahtuvia juttuja en muistanut millään. Minulla oli yhtenä työkaverina kohta eläköityvä, ihana valkohiuksinen nainen. Hän jaksoi aina kannustaa ja neuvoa. Kerran rikoin vahingossa hänen käsipeilinsä, joka oli jemmassa takahuoneessa. Olin ihan paska housussa ja luulin että saisin kunnon nootit, mutta se ei suostunut edes rahaa ottamaan vastaan saatikka että olisin käynyt ihan ostamassa uuden peilin tilalle. Niin hyvä ihminen se oli.

Toiset kaksi kollegaa olivatkin sitten niin ja näin. Kanta-asiakastarjouksessa oli joulun alla kylpytakkeja. Niitä sai aina hakea rullakolla lisää pitkän matkan päässä olevalta varastolta. Yhtenä aamuna sitten otin ja toin niitä alusvaateosaston lähivarastoon suuria määriä, niin ei tarvitsisi joka kerta etäältä lähteä niitä roudaamaan. No, eikö ikävin kollega vetänyt hernemaissipaprikat tästä oma-aloitteisuuden osoittamisesta nenään - oli kuulemma aikonut tehdä juuri saman asian myöhemmin kyseisenä päivänä, mutta olisi kyllä käyttänyt kokonaan _eri hyllyä_ siellä varastossa. Piti pienen puhuttelun, jonka päätteeksi hän laittoi minut sitten siirtämään ne toiseen paikkaan. Ämmä. Lopputuloksen kannalta ei mitään merkitystä kumpaako hyllyriviä käytin. No, myöhemmin nämä kaksi ikävää kollegaa erotettiin tarkoituksella eri osastoille. Vika ei ollut minussa, vaikka hetken jo luulinkin.

Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että se paikka ei ollut ihan meikäläistä varten ja aloin etsiä muita töitä. Ehkä viimeinen niitti oli se, että joka kerta kun myymälään tuli romaneja, niitä piti vahtia kuin haukka. Henkilökohtainen rajani kulki siinä, kun yksi kollegoistani (se kylpytakkiämmä) kurkki peilin kanssa sovituskopin oven alta mitä pukukopissa tapahtuu. Jumalauta. Onneksi ei minua pyydetty touhuun mukaan, en olis kyllä varmasti suostunutkaan.

Vaihdoin työpaikkaa ja lähdin hommiin kirjastolle. Sitä päätöstä ei tarvinnut kyllä katua.