Pulloo ja pilikkihommia

Lauantaina avomiehen sisko ilmoitti leipovansa pullia. Tarjouduin välittömästi kylään. Hiacella yritin päästä liikennoimään mutta se oli toista mieltä. Viisi astetta pakkasta ja huonot hehkut - ei mitään mahdollisuutta saada kiulua liikkeelle. Onneksi avomies kävi ystävällisesti hakemassa minut omalla autollaan niin pääsin kylään.

Kuvassa pullia, joista unohtui hiiva. Syötiin sitten leipää.

Oli niin hieno ilma, että päätettiin viedä perheen pikkujaska pilkille ja pyydettiin alamäestä sukulaisperheen äiti ja lapsetkin mukaan. Akkaporukalla jatkettiin siis perinnettä ja opetettiin nuorisolle pilkkimistä. Ei ollut ihan menestystarina. Kun oltiin lähtöä tekemässä ajattelin antaa pienet ohjeet liikkumisesta kairan läheisyydessä:

Minä: "Kuunnelkaapas nyt hetki. Minä kannan tätä kairaa ja vaikka siinä on teräsuojus, sitä pitää silti muistaa varoa."

Pikkujaska I: "Pooring!"

Pikkujaska II: "Lähetään jo! Ketä me vielä ootetaan?"

Minä: "No sun äitis pitää vielä oottaa matkaan."

Pikkujaska I: "Voi vattuhyytelö."

Tämmöisiä pikku smart-äässejä meilläpäin kasvaa.

Eiku jäälle ja reiän tekoon. Tylsällä kairalla. Edellinen käyttäjä oli kuulemma kairannut sillä kiveen. Tämä tieto tuli jaettua siis vasta siinä vaiheessa kun oltiin jo jäällä. No ei siinä mittään. Hiki päässä piti työstää, että saatiin ees pari reikää aikaiseksi. Pikkujaskat meinasivat närkästyä. Ohjeistin porukan nuorimmalle ongen käyttöä ja kaveri alkoi jupisemaan, että haluaa isomman. Minä kertomaan siihen, että ei nämä pilkkionget valitettavasti tästä paljon isommiksi muutu. Penska kärtti että haluaa oman ongen. Minä että minkä oman. No sen mikä on tuolla rantasaunalla. Sitten välähti. Kaveri ois halunnut virvelinsä käyttöön. Käytiin tiukka väittely siitä, voiko talvella virvelöidä vai ei. Lopputuloksena pikkujaska veti tantrumit ja alkoi vollottaa. Jälkeenpäin mietin että tässä oli kyse taas minun rajoittuneisuudestani. Mikäpä sitä estää talvella virvelöimästä.

Muut lapset jaksoivat dippailla onkiaan ehkä parin minuutin ajan ja sitten niillekin riitti. Paljon kiinnostavampaa oli haudata toisia lumeen, olla hippasta ja viskellä sohjokauhalla lunta.

Onget oli enemmän tai vähemmän räjähtäneessä kunnossa, mutta eipä ne kalat sitä tienneet. Tai ehkä tiesivät kun ei saatu yhtään kalaa. Mutta kokemusta tuli. Mietin että oisko ok tehdä pekonikukkoa.

Lapsuudessa tuli käytyä pilkillä aika usein. Kilpailuissakin oltiin kevätkaudella miltei joka viikonloppu. Päällimmäisenä muistona on jäänyt mieleen se, että aina oli varpaat ja kädet jäässä ja usein siimat solmussa. Tätä perinnettä sitten piti yrittää nykylapsille jakaa. Sairasta. Tähtihetki oli kun voitin jonkun kilpailun ja sain kiikarit. Niin innokkaana menin palkintoa hakemaan, että ryykkäsin vahingossa yhden auton sivupeilin nippuun, onneksi kukaan ei huomannut. Ne oli hyvät kiikarit, vieläkin tallessa.

Keväisin lähdettiin puoleksitoista viikoksi käsivarren Lappiin pilkkiviikoille. Kilpailuja oli kaksi päivässä. Muun ajan istuin kämpillä, luin Suosikkia ja söin karkkia. Regina-lehden uskaltauduin ostamaan paikallisesta K-kaupasta, kun porukat eivät olleet näkemässä. Elin jo silloin vaarallisesti.

Kireitä siimoja vaan kaikille!