Lentokoneessa on tunnelmaa

Internetissä kerrottiin, että Samoalla otetaan käyttöön sekä matkustajan että hänen matkatavaransa painoon sidottu lentolippujen hinnoittelumalli. Enpähän tiedä mitä mieltä tuostakin pitäisi olla. Puntarin kautta lähtöselvitykseen ilmeisesti pitäisi jatkossa mennä. Minusta nähden riittää jo nöyryytykseksi ainaiset ruumiintarkastukset, etenkin jos virkailija on pikkasen yli-innokas ja tutkii suunnilleen jokaisen sopukan. Ja sitten on oma lisänsä, jos kainalot ovat hionneet päivän aikana ja toinen kourii niitäkin antaumuksella. Ei siinä tiiä miten päin pitäisi olla. Paitsi kyllähän ne itse asiassa kertoo miten päin pitää olla.

Jos lähdetään sille tielle, että matkustajiakin kohdellaan kuin rahtia niin miksei samantien otettais lisämaksuja, jotka on sidottu esim. hajuhaittoihin, liialliseen tuttavallisuuteen, lasten itkuun ja kiukutteluun, humalahäiriköintiin ja matkustajan epäviehättävyyteen. Tärkein kohta olisi kuitenkin ehkä kyynärnojan käyttömaksu. Mikään ei ole yhtä ikävää kuin käsien osuminen yhteen ventovieraan kanssa molempien yrittäessä laittaa kättään lepäämään penkkien välissä olevalle kyynärnojalle.

Lentomatkustamisen viihtyvyyden kehittämiseksi on lisäksi suunniteltu jossain lentokoneita valmistavassa putiikissa sitä, että vessoja pitäisi entisestään pienentää. Hullun hommaa. Välttelen viimeiseen asti saniteettitiloissa asioimista lentokoneessa. Aina on vessanpytyn renkaalla jos minkälaista roisketta ja kyynärpäät ja polvet paukkuu seiniin kun yrittää hommansa hoitaa.

Lennettiin avomiehen kanssa tässä taannoin Afrikan mantereelle ja paikat löytyivät riviltä kaksi. Avomies oli että jee jee, päästään ekana koneesta pois. Kysyin että tiedätkö sinä yhtään mitä ne kakkosrivin paikat tarkoittaa. Se oli että en. No sitä, että meidän edessä on perhe, jolla on vauva ja penska todennäköisesti itkee koko matkan. Oraakkelin lahjani eivät pettäneet silläkään kertaa.

 

Seksuaalinen häirintä lentomatkan aikana on luku sinänsä. Kerran tulin Helssshingistä kotia kohti ja viereen istui aika isokokoinen mies joka hilseili. No eihän siinä muuten mitään, mutta tämä koko ajan ”vahingossa” hivelsi milloin mun reittä ja milloin kättä ja tuijotti taukoamatta. Eipä siinä ollut muuta vaihtoehtoa kuin painautua tiiviisti ikkunaa vasten ja teeskennellä nukkuvaa. Onneksi älysi lopettaa.

Entäs yks kerta kun viereen tupsahti istumaan piispa. Kyseessä oli Wille Riekkinen. Kaveri oli niin tuttavallinen ja kohtelias että alkoi jo ärsyttää. Mulla on kuitenkin periaate, että lentokoneessa ei ventovieraiden kanssa lähdetä sosialisoimaan. Ainoastaan silloin puhutaan, kun jonkun on päästävä toisen ohi ikkunapaikalle istumaan. Sitten se pirulainen vielä lennon päätteeksi ojensi takin sieltä ”overhead lockerista”.

 

 

 

 

Ei ristus. Jotain rajaa.

 

Laskettelettekste?

Meillä ei lapsuudessa harrastettu muuta yhteisulkoilua kuin kalastusta eri muodoissa. Meille oli ihan vieraita juttuja kaikenlaiset modernit harrastukset kuten esimerkiksi laskettelu. Hiihtohommissa tuli kyllä kunnostauduttua, koska silleen pääsi nopeasti naapurin penskojen luokse talvella. Välineet eivät tosin aina ihan olleet täydessä terässä. Muistan sen, että lähempänä yläasteikää mulla oli niin lyhyet sauvat käytössä, että piti ihan selkä kyyryssä hiihtää. Mitään joutavia investointeja ei meillä tehty, eikä niitä myöskään pyydetty.

Laskettelun ihmeelliseen maailmaan tutustuin muutama vuosi sitten Vuokatissa. Vaisto sanoi että älä helvetti sinne lähe, mutta milloinka minä olen ennenkään vaistoani kuunnellut. Ensimmäinen koettelemus oli hississä. Jouduin avomiehen isoveljen kanssa samaan istumahissiin. Näistä maailmanlopun vekottimista on siis kyse:

 

 

 

Koitti aika hypätä kuljetuksesta pois. Enhän minä uskaltanut kun olin ihan varma, että olisin lähtenyt luisumaan suksilla taaksepäin. Eihän siinä mitään. Istua napotin kyydissä ja hissi alkoi tehdä matkaa alamäkeen. Riuhdoin paniikissa turvapuomia alas mutta eihän se laskeutunut. Hissivalvojalle saatiin siinä kohtaa ihan tekemistäkin kun hän joutui pysäyttämään koko laitoksen ja kelaamaan minut takaisin. Kyllä hävetti.

Siitä kun selvisin niin tajusin mihin olin joutunut. Luulin saavani semmoisen Mikko Alatalon laskettelukoulu –tyyppisen hellän alun, mutta paskat.

 

 

 

Rinne josta olisi pitänyt työstää alas oli helvetin jyrkkä. Ainakin sellaisen henkilön näkökulmasta, joka ei ollut ikinä aiemmin lasketellut eikä myöskään osannut tehdä suksilla sellaista käännöstä. Ainoa mahdollisuus oli syöksylasku. Avomiehen isoveli ja sen emäntä lähtivät tyylikkäästi rinteeseen ja minä jäin tärisemään paikalleni. Lopulta myös ukko kyllästyi ja lähti suksimaan (vittuun). Muutaman minuutin jälkeen lähdin auraamaan pitkin mäkeä. Pelotti niin että hiki virtasi. Auraamalla eteneminenkin meinasi karata käsistä, joten otin taktiikaksi edetä rinnettä alaspäin käytännössä rinteen suuntaisesti. Kun pääsin rinteen toiseen reunaan, pysähdyin, käännyin ja matkustin taas rinteen toiseen reunaan. Koko tämän prosessin aikana jotkut alakoululaiset suihkivat ohitseni kaikista ilmansuunnista.

En tiedä kauanko ensimmäinen ”lasku” kesti, mutta siitä touhusta oli kyllä nautinto kaukana. Eipä aikaakaan kun muille tuli idea vaihtaa rinnettä, koska eka alkoi jo kyllästyttää niitä jotka olivat sitä ennättäneet jo laskea useammin kuin kerran. Toiset lykkivät tasatyönnöin eteenpäin mutta minullapa ei riittäneetkään käsivoimat. Jouduin käytännössä kävelemään sukset jalassa. Kakkosrinteen pääsin alas miellyttävämmin, se ei ollut yhtä jyrkkä kuin ensimmäinen ja pahin kuolemanpelko oli jo hälvennyt. Kun yritin päästä takaisin ylös, hokasin että hissihän on muuten tässä rinteessä ihan erilainen. Se havainto oli kuin isku vasten kasvoja. Kyseessä oli semmonen T-kirjaimen mallinen judenssi. No, eikö sitten keskellä rinnettä sukset haukanneet ristiin ja vedin nurin. Taas oli hissihenkilökunnalla töitä. Ukko yritti houkutella uudelleen hissiin mutta minä haistatin paskat koko touhulle ja menin samantien lakkoon. Luisuin puolirinteestä alas ja ilmoitin että minä en muuten laskettele enää metriäkään ja että saatte nimittäin tulla autolla hakemaan minut pois. Ja nehän joutui hakemaan.

 

 

 

Sikajuhlia ja offroadia

 

Sunnuntaina pidettiin sikabileet avomiehen isoveljen luona. Oman ranchin ilmapuntari tiesi jo varhain aamulla luvata hyvää pilkkikeliä. Mitähän varten kukaan ei muuten valmista alkopuntareita. "Kaunis ilma" -kohdan tilalla voisi esim. lukea "Reipasta alkoholinkäyttöä".

 

Lähdin varmistelemaan, että pilkillä nykii edes jollain tapaa - jäällä oli tarjolla keittolounas.

 

 

Talviurheilun jälkeen siirryttiin "rintasaunan" lämmitykseen. Ennen kylpemistä mahat täytettiin sialla. Ukot olivat vastuussa ruoanlaitosta. Talon emäntä on semmonen tapaus, ettei se istu aloillaan hetkeäkään. Olin ihan varma, että se ottaa ja lähtee metsään kaatamaan puita tai jotain kun äijät laittoivat porttikiellon keittiöön. Villisikaa oli monessa formaatissa: savustettua lapaa, ylikypsää niskaa, kylkipaloja ja ulkofilettä. Sianniska aiheutti jonkinmoiset juhlat suussa, eikä huonoja olleet muutkaan tarjoomukset. Tarjolla oli myös kalakukkoa. Kyseessä oli avomiehen serkkupojan föörst evöör kukko. Voin kertoa, että "his cock was very hard". Veitsellä kun koputteli kuorta niin ääni oli vastaava kuin kilistettäessä veitsellä lasia alkavan juhlapuheen merkiksi. Hyvvee oli.

 

Happimyrkytys, ylensyönti ja saunonta veivät parhaan terän tältä ja monelta muultakin juhlijalta. Olin valmista tavaraa jo vailla yksitoista. Valkovenäläismukin tyhjennyskin jäi kesken. Mitä tuhlausta. No, se hyvä puoli oli siinä hommassa että kohmelosta ei tarvinnut tänään kärsiä. Kävin avomiehen siskon ja sen kaverin kanssa lenkillä heti aamusta. Koiraa ei uskaltanut ottaa mukaan kun lenkkiseurana oli yksi uroshusky. Se ois ollu varma tappelunnujakka.

Pakotin avomiehen iltapäivällä tutustumiskäynnille kirkonkylän koirapuistoon, joka soveltuu meidänkin rakkineelle, koska se on aidattu. Ja erityisen hyväksi paikan teki se, ettei siellä ollut muita koiria. Kahdenkymmenen minuutin täyden nelistyksen jälkeen koira jo huomasi, että mekin ollaan olemassa ja tuli käskystä luokse. Ihan monia kertoja peräkkäin. Ja sille kelpasi ruokapalkinnotkin, joista se ei normaalisti kiinnostu yhtään. Rasti seinään. Meidän koiraahan ei voi päästää enää missään vapaaksi. Se on varma karkureissu, joka todennäköisesti päättyy siihen, että se on toisen koiran kaulassa kiinni. Tai jonkun kissa on kylmänä pihamaalla.

Tästäpä juolahtikin avomiehelle kotimatkalla mieleen, että meidän luksusasunnon lähellä ois paikka missä ei juuri koskaan kulje ihmisiä. Että jos siellä vois koiraa pitää irti. Avomies ehdotti että käytäis tsekkaamassa ko. tienpätkä. Sehän meni offroadiksi. Audilla kynnettiin semmonen puolen kilometrin matka umpihangessa ja ihme kyllä päästiin pois. Litran maitopurkkikin jouduin käyttämään apuvälineenä lumenluonnissa. Lumilapio oli Hiacessa. Kuvassa näkyvän tienpätkän puolivälistä alkaa kyntöjälki, rinteen päällä ei ollut vielä mitään ongelmia koska siihen asti tietä oli jopa aurattu talven aikana.

 

 

Sovittiin ettei mennä toistamiseen.

Viva la resistance!

En ole koskaan ymmärtänyt teemabileitä. Tai naamiaisia. Molemmissa on se yhteinen puoli, että aina on hirmu paniikki löytää jotain juuri siihen teemaan sopivaa vaatetta ja asustetta. Eli puhutaan pääsymaksusta, koska on pakko käydä ostamassa jotain että täyttää ehdot. Yleensä minä aktiivisesti välttelen tällaisia juhlia ja oikeastaan myös ihmisiä, jotka niistä erityisesti pitävät.

Avomiehen pikkuveljen luona juhlittiin tässä vähän aikaa sitten hänen emäntänsä kolmekymppisiä. Ohjeena oli pukeutua värikkäästi.

Olin Vilkkaan miehen kanssa samalla aaltopituudella. Hän tuli hakemaan minua vaaleanpunaisessa, hupullisessa ja pörröisessä kokohaalarissa ja minä näytin tältä:

 

Ensemblé koostui seuraavista elementeistä: tummansiniset farkut, avomiehen oranssit työshortsit, vaaleanpunainen  pitkähihainen paita, avomiehen keltainen t-paita ja vihreä treenipaita. Lisäksi käytiin turkoosia rannekorua. Että siinä teille, jotka luulitte, ettei Vuoden siivooja käytä värejä. Niin. Sitähän vittu minäkii.

Kuvasta on muuten tummennettu maha sen takia, koska se pömpötti. Koira kurkkii hämmentyneenä tilannetta. Miettii varmaan, että muistaakohan tuo turaperse enää minua ruokkiakaan kun on varmasti ihan aineissa. Naama on taas peitetty sen takia, ettei mua aleta niinku jatkossa pysäyttää kadulla (as if).

Juhlaeleganssiamme ei ymmärretty. Odotimme Vilkkaan miehen kanssa hersyvää naurua, mutta porukka vaan katsoi whattafuck-ilmeellä meitä päästä varpaisiin eivätkä sanoneet mitään. Hirveen kuumat oli kyllä ne asut. Ja kertakaikkisen ikävät saniteettitiloissa asioitaessa.

 

 

Ensimmäinen oikea työpaikkani

Olin "palindromi-tavaratalossa" töissä kolme kuukautta työmarkkinatuella välivuotta pitäessäni. Kyseessä oli ensimmäinen ns. oikea työpaikkani. Sitä ennen oli työkokemusta kertynyt kotitilan töitä tehdessä. Kesät kuuntelin J. Karjalaista, mutta kesäisin ei "voinut tapahtua mitä vaan", koska navetalla piti käydä kaksi kertaa päivässä. Keskikesän juhlaakin vietettiin joka vuosi rehutornissa AIV:n katkussa. Silloin vitutti, mutta jälkikäteen ajateltuna aika monesta pahasta pysyin poissa. Muiden kavereiden kesätyörahat menivät savuna ilmaan ja yrjönä asfaltille. Itse ostin suuria määriä cd-äänitteitä. Ja vaatteita, jotka lopulta osoittautuivat ihan vääränlaisiksi syksyllä kouluun palaamisen yhteydessä.

Sitten taas asiaan. Tavaratalossa työskentelin naisten aluspukeutumisen osastolla. Päällimmäisenä mieleeni jäivät miesasiakkaat. Niitä oli kahdenlaisia. Ryhmää A edustivat ne, jotka tiesivät mitä olivat tekemässä ja noh, ryhmän B edustajat erotti jo kaukaa. Menin tietysti aina kysymään että olisiko apu kelvannut. Ja aina se kelpasi. Milloin piti valita kahden yöretongin väliltä, koska mies ei pystynyt itse valitsemaan. Sanoin aina suoraan mielipiteenä, esim. sen, että tuo toinen on kyllä vähän huonolaatuisen oloinen - ota tämä toinen. Rintaliivien osto oli tietysti paljon vaikeampaa. Kun kysyin mitä kokoa puoliso käyttää, monesti lopputuloksena oli hetken hiljaisuus, otsan kurtistus, tyhjä katse kaukaisuuteen ja käsien vaistomainen nouseminen rintojen kourimisasentoon. No, niistäkin tilanteista aina selvittiin pienen, ehkä molemminpuoleisenkin nolostumisen jälkeen ja sovittiin että voihan rintaliivit palauttaa jos ei koko ollut oikea. Minusta rintaliivejä ei pitäisikään mitoittaa pelkästään ympärys-kuppikoko -menetelmällä. Pitäisi olla myös kouramitoitus.

 

 

Tavarataloaikani oli muuten ihan menestyksekästä, mutta en millään oppinut ulkoa harvoin esiintyviä kassatoimenpiteitä. Peruskuviot ja esim. kotisovitusasiat osasin kyllä hoitaa, mutta jotain tyyliin kerran kuukaudessa tapahtuvia juttuja en muistanut millään. Minulla oli yhtenä työkaverina kohta eläköityvä, ihana valkohiuksinen nainen. Hän jaksoi aina kannustaa ja neuvoa. Kerran rikoin vahingossa hänen käsipeilinsä, joka oli jemmassa takahuoneessa. Olin ihan paska housussa ja luulin että saisin kunnon nootit, mutta se ei suostunut edes rahaa ottamaan vastaan saatikka että olisin käynyt ihan ostamassa uuden peilin tilalle. Niin hyvä ihminen se oli.

Toiset kaksi kollegaa olivatkin sitten niin ja näin. Kanta-asiakastarjouksessa oli joulun alla kylpytakkeja. Niitä sai aina hakea rullakolla lisää pitkän matkan päässä olevalta varastolta. Yhtenä aamuna sitten otin ja toin niitä alusvaateosaston lähivarastoon suuria määriä, niin ei tarvitsisi joka kerta etäältä lähteä niitä roudaamaan. No, eikö ikävin kollega vetänyt hernemaissipaprikat tästä oma-aloitteisuuden osoittamisesta nenään - oli kuulemma aikonut tehdä juuri saman asian myöhemmin kyseisenä päivänä, mutta olisi kyllä käyttänyt kokonaan _eri hyllyä_ siellä varastossa. Piti pienen puhuttelun, jonka päätteeksi hän laittoi minut sitten siirtämään ne toiseen paikkaan. Ämmä. Lopputuloksen kannalta ei mitään merkitystä kumpaako hyllyriviä käytin. No, myöhemmin nämä kaksi ikävää kollegaa erotettiin tarkoituksella eri osastoille. Vika ei ollut minussa, vaikka hetken jo luulinkin.

Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että se paikka ei ollut ihan meikäläistä varten ja aloin etsiä muita töitä. Ehkä viimeinen niitti oli se, että joka kerta kun myymälään tuli romaneja, niitä piti vahtia kuin haukka. Henkilökohtainen rajani kulki siinä, kun yksi kollegoistani (se kylpytakkiämmä) kurkki peilin kanssa sovituskopin oven alta mitä pukukopissa tapahtuu. Jumalauta. Onneksi ei minua pyydetty touhuun mukaan, en olis kyllä varmasti suostunutkaan.

Vaihdoin työpaikkaa ja lähdin hommiin kirjastolle. Sitä päätöstä ei tarvinnut kyllä katua.

Pee äm äm pee -raportti

Kävin kahden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa katsomassa PMMP:n keikkaa. Porukkaa oli niin vähän, että savukonetta piti käyttää vielä puoliltaöin agorafobian puhkeamisen välttämiseksi. Ravintolassa tarjoiltiin muuten epäautenttista fisua, jonka seurauksena ystäväni pahoittivat syvästi mielensä. Minäkin sain ikävän makuisen pitkän juoman, mutta se johtui siitä, että yritin tilata lakushottia, mutta pyysin ”lakutyyppistä drinkkiä”, koska en päihtymykseltäni enää muistanut shotti-sanaa.

Itse esitys oli oikein hyvä ja odotusten mukainen. Lavallekin näki, koska porukkaa oli vähän. Meininki oli siis rauhallista ja kolmikymppisillekin sopivaa. Sain ainoastaan yhden alkoholijuoman housuilleni performanssin aikana. Lavalla nähtiin akrobaattisia suorituksia, sukupuoliyhteydessä olemiseen viittaavia lantioseudun eleitä, koko ruumiin täristämistä lyriikassa vihjatun mielenterveyden menettämisen kuvaamiseksi ja  tahdin iskemistä samanlaisella rummulla kuin mun ala-asteen opettajalla oli. Kyllä ne myös lauloivatkin. Yksi keikan välitapahtuma oli tosin ärsyttävä. Eräällä bändin soittomiehistä oli syntymäpäivät ja hänelle piti laulaa yhdessä Hyvää syntymäpäivää. En laulanut mukana. Viva la resistance!

 

 

 

 

 

 

 

Yhtye poistui ja tuli takaisin soittamaan kaksi laulua, vaikka We want more –lausetta jaksettiin huutaa vain osapuilleen seitsemän kertaa ja konserttikansa ei pysynyt edes taputuksissa tahdissa. En tiedä innostaako tuo kliseinen vaihe sen enempää katsojia kuin esiintyjiäkään. Jos minä olisin suositussa yhtyeessä, en tulisi koskaan takaisin lavalle.

Heräsin kolmen tunnin turvallaan olon jälkeen loistofiilikseen. Nopeasti kuitenkin ymmärsin, että kyse oli aiheettomasta hyvän olon tunteesta. Oli vain unta, että pidin niin hienon myyntipuheen, että minulle suorastaan heiteltiin käyntikortteja potentiaalisten asiakkaiden toimesta. Jossain vaiheessa brunette ystäväni tuli tosin myyntitilaisuuteen hirveessä humalassa ja kaatoi kaksi punaviinilasia. Tämä vähän latisti tunnelmaa.

Dagen efteriä lähdettiin viettämään kevyellä mallilla. Avomies oli valinnut tv-ohjelman. Ensin innostuin että kyse olisi jostain leffasta kun televisiossa näkyi Morgan Freeman. Mutta ei. Kyseessä oli tiedekanavan ohjelma, jossa pohdittiin onko aikaa ylipäätänsä olemassa ja jos on, voiko aika kulua eri tavalla eri osissa universumia. Kysyin että eikö voitais katsoa Simpsoneita.

 

 

Kyläkoulumuistoja 80-luvulta

Keskustelin koulukokemuksista tässä joku aika sitten työkavereiden kanssa. Olin aika yllättynyt kun moni kertoi, ettei koulu ollut maittanut edes ekalla luokalla. Minä taas olin hirmu innoissaan koulusta. Siellä kun näki ihmisiä. Meidän ikäluokka oli suurin koska meitä oli rajut viisi oppilasta.

Alhaisen opiskelijamäärän vuoksi monesta asiasta jouduttiin tinkimään. Kolmos- ja nelosluokkalaiset opiskelivat yhdessä ja viides- ja kuutosluokkalaiset niputettiin myös yhteen. Sehän tarkoitti siis sitä, että joku opiskelut saattoi mennä osalla vähän väärässä järjestyksessä oppimateriaalin vaikeusasteen osalta. Mutta eipä siitä tullut ongelmaa, kun sellaista ei siitä tehty.

Alakoulussa meitä opetti yksi umpiuskovainen nainen. Se näytti niin vanhalta, että mietin milloinkahan se kuolee. Oikeasti se oli varmaan tyyliin 50-vuotias tms. Kerran kun tulin koulusta, oli isä äkäisen näköisenä istumassa tuvan penkillä. Joku heitti minua märällä taulusienellä ja vaistomaisesti sitten pääsi pieni kirosana. Uskovainen opettaja järkyttyi niin että soitti meille kotiin. Kyllä pelotti. Yläkoulun puolella opettajana oli siihen aikaan aika tiukkaotteinen ukko. Jos joku pojankolli alkoi hyppiä silmille, sehän otti ja nosti koijarin seinälle. Tänä päivänä siitä sais syytteen.

Meillä oli kokonaisuudessaan ihan mukavaa ala-asteella. Keittäjänä oli alakoulun rakennuksessa asuva ihana täti. Se tutustutti meitä 80-luvun uutuusruokiin, kuten esimerkiksi pitsaan. En voinut sietää pitsaa pariin ekaan vuoteen. Lopulta sitä kuitenkin opittiin syömään ja kotioloissakin vedettiin suurena herkkuna paksupohjaista lenkkimakkarapitsaa. Opettaja antoi meille tarroja joka kerrasta kun lautanen oli tyhjä. Jos tarjolla oli omenia, ne piti syödä siemenkotineen päivineen, että palkinto napsahti. Alkuun minäkin vauhkoonnuin niistä kiiltävistä tarroista, mutta sitten muistan ajatelleeni, että ei oo kyllä yhden tarran arvoista tyhjentää maksalaatikkolautasellista.

Omina yläkouluaikoina opettajia oli kaksi - kiertävä enkun ope oli erikseen ja uusi miesopettaja hoiti loput aineet. Englannin opiskelu oli ihan serious business, mutta kaikissa muissa aineissa olikin asiat sitten vähän niin ja näin. Aika iso osa oppitunneista korvattiin liikunnalla ja monesti katsottiin videonauhalta eroottispainotteisia historiallisia elokuvia. Moni niistä sijoittui esim. Egyptiin, joten ihan oppimismielessä niitä varmasti katsottiin. Opella oli tapana myös pisteyttää meidän viides-kuudesluokkalaisten sääriä. Karkkiakin meillä syötiin tosi usein. Kerran vuodessa meillä kävi kontrollimielessä joku ulkopuolinen täti, jonka kanssa tehtiin kuullunymmärtämiskokeita ja muuta. Yläasteelle kun mentiin niin kolikon kääntöpuolena oli se, että oikeastaan ihan mistä tahansa asiasta kun kysyttiin niin eipä oltu moisia juttuja tehty. Jonkinlainen loppukiri meillä otettiin kuudennen keväällä, sen muistan. Täytettiin äidinkielen materiaaleja sentin paksu nippu.

Hauskimmat muistot on välitunneilta, kun oltiin hippasta. Ne jotka uskalsi juosta orapihlaja-aidan läpi saivat aina paljon etumatkaa. Luppoajalla pelattiin myös hirsipuuta. Kielten opiskelukaan ei mennyt hukkaan. Kun taidot karttuivat, hirsipuuarvoituksia oli myös lontooksi. Ikimuistoisin ratkaisu oli: ”Boys have a penis and girls have a what china.”

Että silleen.