Ensimmäinen plokilahja

Lähikauppa Kurreen saapui tänään postipaketti. Jännittävää. Takakontti-inventaarion tekemiseen haastanut Mummo lahjoitti meille Hiaceen sijoitettavan Survival packin.

Rehtori oli luonnollisesti sairaalloisen kiinnostunut paketista.

Kun kämppään tulee joku uusi itemi, sitä pitää purra, haistella ja mielellään myös raapia. Koira piti irrottaa paketista ainakin puolenkymmentä kertaa.

 

Selviytymispäkissä oli jätesäkki, helvetin hieno kangaskassi ja ensiapupäksi. Lahjan antaja haluaa kenties hienovaraisesti vihjailla, että auton vois joskus siivotakin. Oma hommansa.

Ukko ehdotti, että lähetettäis tuo Rehtori vastalahjana.

Näytä mulle missä sul on rusketusraidat

Nyt kun kesä alkaa ainakin teoriassa lähestyä, tuli mieleen ruskettuminen. Tai lähinnä se kun ei rusketu. Ikinä. Antakeepa kun kerron. Olin prätkäreissulla Italiassa. Kävelin lyhythihaisessa paidassa ja polvipituisessa hameessa. Vastaan tuli kaksi mummoa. Just sen näköisiä mummoja kuin italialaisten mummojen kuuluukin olla. Toinen osoitti minua ja kääntyi sanomaan kaverilleen ”Bianco!”. Kiva.

No, onneksi meitä kalpeita henkilöitä varten on kemikaaleja. Muutama vuosi sitten heikkona hetkenä ostin kaupasta jotain itseruskettavaa suihketta. Olin silleen, että tänä kesänä nimittäin oon minäkin terveen värinen. Päätin kokeilla entsyymiä ensin jalkoihin siltä varalta jos tulee odottamattomia vaikutuksia. Ensin piti kuoria käpälät ja huuhdella hyvin. Heleppo homma. Sitten piti suihkuttaa nopeasti imeytyvää sprayta jalkoihin ja hieroa sitä lopuksi nahkaan tasaisen lopputuloksen varmistamiseksi. Erityisen tärkeää oli muistaa pestä kädet, ettei tule ikäviä yllätyksiä. Siinä vaiheessa kun olin seisonut toista tuntia kalsarisillaan keskellä olohuonetta odottelemassa sitä nopeaa imeytymistä, alkoi jo vituttaa. Eipä siinä muu auttanut kuin luovuttaa ja mennä pesemään jalat, että pääsis ees istumaan.

Aamulla menin saniteettitiloihin ihastelemaan uusia pronssinruskeita jalkojani. Niinpä vissiin. Jalat olivat vaan vähän normaalia punaisemmat. Sitten tuli järkytys. Kämmenet oli ihan ruskeat. Kävin mielessäni pikakelauksella läpi koko prosessin. Kyllä minä kädet pesin! Paitsi että. Olohuoneessa torottaessani olin pari kertaa koklannut joko koivet on kuivuneet. Tyhmä tyhmä tyhmä! Ainoa hyvä uutinen tässä oli se, etten ollut vielä lisäksi näplinyt naamaani.

Töihinhän siinä piti joutua enkä voinut jäädä asian kanssa vatuloimaan. Juuriharja käteen vaan ja kämmenet melkein verille. Eikä se väri lähtenyt tietenkään kokonaan pois. Piilottelin kämmeniäni viikon päivät ja viimein väri kului pois. Ei varmaan tarvii korostaa, että oli muuten ensimmäinen ja viimeinen kerta kun itseruskettavien kanssa tuli pelleiltyä.

Minä en tule koskaan sukeltamaan pronssinruskeana aallokkoon. Ihan sama. Uiminen on muutenkin ihan perseestä.

 

Meidän tiimi vs. zombiet

Tuli katsottua Walking Deadin toinen tuotantokausi. Muutamia tunteja pelon kourissa hikoiltuani aloin miettiä mitenkähän itse vastaavassa tilanteessa pärjäisin ja mitä tekisin. Todennäköisesti ampuisin itseäni välittömästi päähän. Mutta kuvitellaanpa hetki, että haluaisin elää, koska muuten tää juttu jäis turhan lyhyeksi.

 

Heti tuli mieleen yksi käytännön ongelma. Oravikoskella puolet porukasta näyttää jo valmiiksi kulkijoilta. Mistä sitä tietää, ketä pitäisi puukottaa silmään ja ketä ei? Telkkariohjelmassa väkeä kuoli yleisen varomattomuuden, yksinään hortoilun ja ylioptimististen hankkeiden takia. Mietin mitkä seikat koituisivat meidän talouden tuhoksi.

 

Tavaroiden kadottaminen

Jos pakoauto olisi avomiehen vastuulla, kuoltaisiin varmasti. Se ois että ”hei ootko nähny” tai ”minne oot laittanu” kun zombiet huohottais niskassa ja Hiacen ovet ois lukossa.

 

Aseen käsittelytaidot (omalta osaltani)

Jos homma olisi minusta kiinni, niin ei tulis mittään. Penskana on tullut joitakin kertoja pinskalla ammuttua, mutta sitä ei lasketa. Avomies opetti kerran ampumaan jollain kiväärillä. Tähtäsin maapenkassa olevaa maalitaulua kohti ja avomies sanoi sivusta jotain. Käännyin kysymään että mitänää sanoit, ja siinä rytäkässä tuli epähuomiossa tähdättyä omaa ukkoa pyssyllä. Sehän heittäytyi välittömästi maahan. Sain myös rakentavaa palautetta. Toistamiseen ei ole tussaria minulle antanut.

 

Kunto

Jos perässä hölkkäisi lauma kuolleita, menisi osapuilleen pari minuuttia kun en enää jaksaisi juosta ja joku olisi jo nakertamassa nilkkaa.

Joukkotuhoon valmistautuminen

Meillä ei ole järkeviä peruselintarvikkeita. Pitäisi pärjätä tyyliin etanoilla ja liivatelehdillä.

 

 

Mutta jos jonkin takia selviydyttäisiin niin se ois kyllä Hiace. Sinne mahtuu vaikka mitä ja auto ei koskaan jätä tielle.

 

 

Kuinka paljon mahtuu pieneen Hiaceen

Mummo lähetti minulle haasteen, jossa tehdään inventaario auton takakonttiin. Tehtävänantona on luonnehtia yleisnäkymää ja tehdä tavaraluettelo. 

Kokonaisuuden voisi tiivistää näin: voi jeesuksen perkele.

 

 

Yksityiskohtaista tavaraluetteloa en lähtenyt tekemään. Siinä ois menny koko ilta. Minulla on parempaakin tekemistä kuten esimerkiksi DVD-tallenteiden tuijottaminen ja jäätelön syönti. Mutta tässä tärkeimmät: kaksi matkalaukkua, epämääräisiä moottorin (?) osia muovilaatikossa, kolme sähkötarvikkeita sisältävää laatikkoa, kolme muovikassia täynnä vaatteita, asiakirjasalkku, tunkki, kolme kaapelikelaa, moottoriöljyä, kolme lapiota, moottoripyöräkypärä, lipasto, viltti, haalarit, pyyhe, akku, kaksi valaisinta, kolvi, akkuporakone ja säilytysloota, talutushihna ja lasinsiruja hajonneista takalaseista. Jos zombiet valtaisivat Oravikosken, tämä tiimi olisi aika pitkällä näillä vehkeillä. Piilopaikan vois sisustaakin.

 

 

Lentokoneessa on tunnelmaa

Internetissä kerrottiin, että Samoalla otetaan käyttöön sekä matkustajan että hänen matkatavaransa painoon sidottu lentolippujen hinnoittelumalli. Enpähän tiedä mitä mieltä tuostakin pitäisi olla. Puntarin kautta lähtöselvitykseen ilmeisesti pitäisi jatkossa mennä. Minusta nähden riittää jo nöyryytykseksi ainaiset ruumiintarkastukset, etenkin jos virkailija on pikkasen yli-innokas ja tutkii suunnilleen jokaisen sopukan. Ja sitten on oma lisänsä, jos kainalot ovat hionneet päivän aikana ja toinen kourii niitäkin antaumuksella. Ei siinä tiiä miten päin pitäisi olla. Paitsi kyllähän ne itse asiassa kertoo miten päin pitää olla.

Jos lähdetään sille tielle, että matkustajiakin kohdellaan kuin rahtia niin miksei samantien otettais lisämaksuja, jotka on sidottu esim. hajuhaittoihin, liialliseen tuttavallisuuteen, lasten itkuun ja kiukutteluun, humalahäiriköintiin ja matkustajan epäviehättävyyteen. Tärkein kohta olisi kuitenkin ehkä kyynärnojan käyttömaksu. Mikään ei ole yhtä ikävää kuin käsien osuminen yhteen ventovieraan kanssa molempien yrittäessä laittaa kättään lepäämään penkkien välissä olevalle kyynärnojalle.

Lentomatkustamisen viihtyvyyden kehittämiseksi on lisäksi suunniteltu jossain lentokoneita valmistavassa putiikissa sitä, että vessoja pitäisi entisestään pienentää. Hullun hommaa. Välttelen viimeiseen asti saniteettitiloissa asioimista lentokoneessa. Aina on vessanpytyn renkaalla jos minkälaista roisketta ja kyynärpäät ja polvet paukkuu seiniin kun yrittää hommansa hoitaa.

Lennettiin avomiehen kanssa tässä taannoin Afrikan mantereelle ja paikat löytyivät riviltä kaksi. Avomies oli että jee jee, päästään ekana koneesta pois. Kysyin että tiedätkö sinä yhtään mitä ne kakkosrivin paikat tarkoittaa. Se oli että en. No sitä, että meidän edessä on perhe, jolla on vauva ja penska todennäköisesti itkee koko matkan. Oraakkelin lahjani eivät pettäneet silläkään kertaa.

 

Seksuaalinen häirintä lentomatkan aikana on luku sinänsä. Kerran tulin Helssshingistä kotia kohti ja viereen istui aika isokokoinen mies joka hilseili. No eihän siinä muuten mitään, mutta tämä koko ajan ”vahingossa” hivelsi milloin mun reittä ja milloin kättä ja tuijotti taukoamatta. Eipä siinä ollut muuta vaihtoehtoa kuin painautua tiiviisti ikkunaa vasten ja teeskennellä nukkuvaa. Onneksi älysi lopettaa.

Entäs yks kerta kun viereen tupsahti istumaan piispa. Kyseessä oli Wille Riekkinen. Kaveri oli niin tuttavallinen ja kohtelias että alkoi jo ärsyttää. Mulla on kuitenkin periaate, että lentokoneessa ei ventovieraiden kanssa lähdetä sosialisoimaan. Ainoastaan silloin puhutaan, kun jonkun on päästävä toisen ohi ikkunapaikalle istumaan. Sitten se pirulainen vielä lennon päätteeksi ojensi takin sieltä ”overhead lockerista”.

 

 

 

 

Ei ristus. Jotain rajaa.

 

Laskettelettekste?

Meillä ei lapsuudessa harrastettu muuta yhteisulkoilua kuin kalastusta eri muodoissa. Meille oli ihan vieraita juttuja kaikenlaiset modernit harrastukset kuten esimerkiksi laskettelu. Hiihtohommissa tuli kyllä kunnostauduttua, koska silleen pääsi nopeasti naapurin penskojen luokse talvella. Välineet eivät tosin aina ihan olleet täydessä terässä. Muistan sen, että lähempänä yläasteikää mulla oli niin lyhyet sauvat käytössä, että piti ihan selkä kyyryssä hiihtää. Mitään joutavia investointeja ei meillä tehty, eikä niitä myöskään pyydetty.

Laskettelun ihmeelliseen maailmaan tutustuin muutama vuosi sitten Vuokatissa. Vaisto sanoi että älä helvetti sinne lähe, mutta milloinka minä olen ennenkään vaistoani kuunnellut. Ensimmäinen koettelemus oli hississä. Jouduin avomiehen isoveljen kanssa samaan istumahissiin. Näistä maailmanlopun vekottimista on siis kyse:

 

 

 

Koitti aika hypätä kuljetuksesta pois. Enhän minä uskaltanut kun olin ihan varma, että olisin lähtenyt luisumaan suksilla taaksepäin. Eihän siinä mitään. Istua napotin kyydissä ja hissi alkoi tehdä matkaa alamäkeen. Riuhdoin paniikissa turvapuomia alas mutta eihän se laskeutunut. Hissivalvojalle saatiin siinä kohtaa ihan tekemistäkin kun hän joutui pysäyttämään koko laitoksen ja kelaamaan minut takaisin. Kyllä hävetti.

Siitä kun selvisin niin tajusin mihin olin joutunut. Luulin saavani semmoisen Mikko Alatalon laskettelukoulu –tyyppisen hellän alun, mutta paskat.

 

 

 

Rinne josta olisi pitänyt työstää alas oli helvetin jyrkkä. Ainakin sellaisen henkilön näkökulmasta, joka ei ollut ikinä aiemmin lasketellut eikä myöskään osannut tehdä suksilla sellaista käännöstä. Ainoa mahdollisuus oli syöksylasku. Avomiehen isoveli ja sen emäntä lähtivät tyylikkäästi rinteeseen ja minä jäin tärisemään paikalleni. Lopulta myös ukko kyllästyi ja lähti suksimaan (vittuun). Muutaman minuutin jälkeen lähdin auraamaan pitkin mäkeä. Pelotti niin että hiki virtasi. Auraamalla eteneminenkin meinasi karata käsistä, joten otin taktiikaksi edetä rinnettä alaspäin käytännössä rinteen suuntaisesti. Kun pääsin rinteen toiseen reunaan, pysähdyin, käännyin ja matkustin taas rinteen toiseen reunaan. Koko tämän prosessin aikana jotkut alakoululaiset suihkivat ohitseni kaikista ilmansuunnista.

En tiedä kauanko ensimmäinen ”lasku” kesti, mutta siitä touhusta oli kyllä nautinto kaukana. Eipä aikaakaan kun muille tuli idea vaihtaa rinnettä, koska eka alkoi jo kyllästyttää niitä jotka olivat sitä ennättäneet jo laskea useammin kuin kerran. Toiset lykkivät tasatyönnöin eteenpäin mutta minullapa ei riittäneetkään käsivoimat. Jouduin käytännössä kävelemään sukset jalassa. Kakkosrinteen pääsin alas miellyttävämmin, se ei ollut yhtä jyrkkä kuin ensimmäinen ja pahin kuolemanpelko oli jo hälvennyt. Kun yritin päästä takaisin ylös, hokasin että hissihän on muuten tässä rinteessä ihan erilainen. Se havainto oli kuin isku vasten kasvoja. Kyseessä oli semmonen T-kirjaimen mallinen judenssi. No, eikö sitten keskellä rinnettä sukset haukanneet ristiin ja vedin nurin. Taas oli hissihenkilökunnalla töitä. Ukko yritti houkutella uudelleen hissiin mutta minä haistatin paskat koko touhulle ja menin samantien lakkoon. Luisuin puolirinteestä alas ja ilmoitin että minä en muuten laskettele enää metriäkään ja että saatte nimittäin tulla autolla hakemaan minut pois. Ja nehän joutui hakemaan.

 

 

 

Sikajuhlia ja offroadia

 

Sunnuntaina pidettiin sikabileet avomiehen isoveljen luona. Oman ranchin ilmapuntari tiesi jo varhain aamulla luvata hyvää pilkkikeliä. Mitähän varten kukaan ei muuten valmista alkopuntareita. "Kaunis ilma" -kohdan tilalla voisi esim. lukea "Reipasta alkoholinkäyttöä".

 

Lähdin varmistelemaan, että pilkillä nykii edes jollain tapaa - jäällä oli tarjolla keittolounas.

 

 

Talviurheilun jälkeen siirryttiin "rintasaunan" lämmitykseen. Ennen kylpemistä mahat täytettiin sialla. Ukot olivat vastuussa ruoanlaitosta. Talon emäntä on semmonen tapaus, ettei se istu aloillaan hetkeäkään. Olin ihan varma, että se ottaa ja lähtee metsään kaatamaan puita tai jotain kun äijät laittoivat porttikiellon keittiöön. Villisikaa oli monessa formaatissa: savustettua lapaa, ylikypsää niskaa, kylkipaloja ja ulkofilettä. Sianniska aiheutti jonkinmoiset juhlat suussa, eikä huonoja olleet muutkaan tarjoomukset. Tarjolla oli myös kalakukkoa. Kyseessä oli avomiehen serkkupojan föörst evöör kukko. Voin kertoa, että "his cock was very hard". Veitsellä kun koputteli kuorta niin ääni oli vastaava kuin kilistettäessä veitsellä lasia alkavan juhlapuheen merkiksi. Hyvvee oli.

 

Happimyrkytys, ylensyönti ja saunonta veivät parhaan terän tältä ja monelta muultakin juhlijalta. Olin valmista tavaraa jo vailla yksitoista. Valkovenäläismukin tyhjennyskin jäi kesken. Mitä tuhlausta. No, se hyvä puoli oli siinä hommassa että kohmelosta ei tarvinnut tänään kärsiä. Kävin avomiehen siskon ja sen kaverin kanssa lenkillä heti aamusta. Koiraa ei uskaltanut ottaa mukaan kun lenkkiseurana oli yksi uroshusky. Se ois ollu varma tappelunnujakka.

Pakotin avomiehen iltapäivällä tutustumiskäynnille kirkonkylän koirapuistoon, joka soveltuu meidänkin rakkineelle, koska se on aidattu. Ja erityisen hyväksi paikan teki se, ettei siellä ollut muita koiria. Kahdenkymmenen minuutin täyden nelistyksen jälkeen koira jo huomasi, että mekin ollaan olemassa ja tuli käskystä luokse. Ihan monia kertoja peräkkäin. Ja sille kelpasi ruokapalkinnotkin, joista se ei normaalisti kiinnostu yhtään. Rasti seinään. Meidän koiraahan ei voi päästää enää missään vapaaksi. Se on varma karkureissu, joka todennäköisesti päättyy siihen, että se on toisen koiran kaulassa kiinni. Tai jonkun kissa on kylmänä pihamaalla.

Tästäpä juolahtikin avomiehelle kotimatkalla mieleen, että meidän luksusasunnon lähellä ois paikka missä ei juuri koskaan kulje ihmisiä. Että jos siellä vois koiraa pitää irti. Avomies ehdotti että käytäis tsekkaamassa ko. tienpätkä. Sehän meni offroadiksi. Audilla kynnettiin semmonen puolen kilometrin matka umpihangessa ja ihme kyllä päästiin pois. Litran maitopurkkikin jouduin käyttämään apuvälineenä lumenluonnissa. Lumilapio oli Hiacessa. Kuvassa näkyvän tienpätkän puolivälistä alkaa kyntöjälki, rinteen päällä ei ollut vielä mitään ongelmia koska siihen asti tietä oli jopa aurattu talven aikana.

 

 

Sovittiin ettei mennä toistamiseen.