Viva la resistance!

En ole koskaan ymmärtänyt teemabileitä. Tai naamiaisia. Molemmissa on se yhteinen puoli, että aina on hirmu paniikki löytää jotain juuri siihen teemaan sopivaa vaatetta ja asustetta. Eli puhutaan pääsymaksusta, koska on pakko käydä ostamassa jotain että täyttää ehdot. Yleensä minä aktiivisesti välttelen tällaisia juhlia ja oikeastaan myös ihmisiä, jotka niistä erityisesti pitävät.

Avomiehen pikkuveljen luona juhlittiin tässä vähän aikaa sitten hänen emäntänsä kolmekymppisiä. Ohjeena oli pukeutua värikkäästi.

Olin Vilkkaan miehen kanssa samalla aaltopituudella. Hän tuli hakemaan minua vaaleanpunaisessa, hupullisessa ja pörröisessä kokohaalarissa ja minä näytin tältä:

 

Ensemblé koostui seuraavista elementeistä: tummansiniset farkut, avomiehen oranssit työshortsit, vaaleanpunainen  pitkähihainen paita, avomiehen keltainen t-paita ja vihreä treenipaita. Lisäksi käytiin turkoosia rannekorua. Että siinä teille, jotka luulitte, ettei Vuoden siivooja käytä värejä. Niin. Sitähän vittu minäkii.

Kuvasta on muuten tummennettu maha sen takia, koska se pömpötti. Koira kurkkii hämmentyneenä tilannetta. Miettii varmaan, että muistaakohan tuo turaperse enää minua ruokkiakaan kun on varmasti ihan aineissa. Naama on taas peitetty sen takia, ettei mua aleta niinku jatkossa pysäyttää kadulla (as if).

Juhlaeleganssiamme ei ymmärretty. Odotimme Vilkkaan miehen kanssa hersyvää naurua, mutta porukka vaan katsoi whattafuck-ilmeellä meitä päästä varpaisiin eivätkä sanoneet mitään. Hirveen kuumat oli kyllä ne asut. Ja kertakaikkisen ikävät saniteettitiloissa asioitaessa.

 

 

Ensimmäinen oikea työpaikkani

Olin "palindromi-tavaratalossa" töissä kolme kuukautta työmarkkinatuella välivuotta pitäessäni. Kyseessä oli ensimmäinen ns. oikea työpaikkani. Sitä ennen oli työkokemusta kertynyt kotitilan töitä tehdessä. Kesät kuuntelin J. Karjalaista, mutta kesäisin ei "voinut tapahtua mitä vaan", koska navetalla piti käydä kaksi kertaa päivässä. Keskikesän juhlaakin vietettiin joka vuosi rehutornissa AIV:n katkussa. Silloin vitutti, mutta jälkikäteen ajateltuna aika monesta pahasta pysyin poissa. Muiden kavereiden kesätyörahat menivät savuna ilmaan ja yrjönä asfaltille. Itse ostin suuria määriä cd-äänitteitä. Ja vaatteita, jotka lopulta osoittautuivat ihan vääränlaisiksi syksyllä kouluun palaamisen yhteydessä.

Sitten taas asiaan. Tavaratalossa työskentelin naisten aluspukeutumisen osastolla. Päällimmäisenä mieleeni jäivät miesasiakkaat. Niitä oli kahdenlaisia. Ryhmää A edustivat ne, jotka tiesivät mitä olivat tekemässä ja noh, ryhmän B edustajat erotti jo kaukaa. Menin tietysti aina kysymään että olisiko apu kelvannut. Ja aina se kelpasi. Milloin piti valita kahden yöretongin väliltä, koska mies ei pystynyt itse valitsemaan. Sanoin aina suoraan mielipiteenä, esim. sen, että tuo toinen on kyllä vähän huonolaatuisen oloinen - ota tämä toinen. Rintaliivien osto oli tietysti paljon vaikeampaa. Kun kysyin mitä kokoa puoliso käyttää, monesti lopputuloksena oli hetken hiljaisuus, otsan kurtistus, tyhjä katse kaukaisuuteen ja käsien vaistomainen nouseminen rintojen kourimisasentoon. No, niistäkin tilanteista aina selvittiin pienen, ehkä molemminpuoleisenkin nolostumisen jälkeen ja sovittiin että voihan rintaliivit palauttaa jos ei koko ollut oikea. Minusta rintaliivejä ei pitäisikään mitoittaa pelkästään ympärys-kuppikoko -menetelmällä. Pitäisi olla myös kouramitoitus.

 

 

Tavarataloaikani oli muuten ihan menestyksekästä, mutta en millään oppinut ulkoa harvoin esiintyviä kassatoimenpiteitä. Peruskuviot ja esim. kotisovitusasiat osasin kyllä hoitaa, mutta jotain tyyliin kerran kuukaudessa tapahtuvia juttuja en muistanut millään. Minulla oli yhtenä työkaverina kohta eläköityvä, ihana valkohiuksinen nainen. Hän jaksoi aina kannustaa ja neuvoa. Kerran rikoin vahingossa hänen käsipeilinsä, joka oli jemmassa takahuoneessa. Olin ihan paska housussa ja luulin että saisin kunnon nootit, mutta se ei suostunut edes rahaa ottamaan vastaan saatikka että olisin käynyt ihan ostamassa uuden peilin tilalle. Niin hyvä ihminen se oli.

Toiset kaksi kollegaa olivatkin sitten niin ja näin. Kanta-asiakastarjouksessa oli joulun alla kylpytakkeja. Niitä sai aina hakea rullakolla lisää pitkän matkan päässä olevalta varastolta. Yhtenä aamuna sitten otin ja toin niitä alusvaateosaston lähivarastoon suuria määriä, niin ei tarvitsisi joka kerta etäältä lähteä niitä roudaamaan. No, eikö ikävin kollega vetänyt hernemaissipaprikat tästä oma-aloitteisuuden osoittamisesta nenään - oli kuulemma aikonut tehdä juuri saman asian myöhemmin kyseisenä päivänä, mutta olisi kyllä käyttänyt kokonaan _eri hyllyä_ siellä varastossa. Piti pienen puhuttelun, jonka päätteeksi hän laittoi minut sitten siirtämään ne toiseen paikkaan. Ämmä. Lopputuloksen kannalta ei mitään merkitystä kumpaako hyllyriviä käytin. No, myöhemmin nämä kaksi ikävää kollegaa erotettiin tarkoituksella eri osastoille. Vika ei ollut minussa, vaikka hetken jo luulinkin.

Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että se paikka ei ollut ihan meikäläistä varten ja aloin etsiä muita töitä. Ehkä viimeinen niitti oli se, että joka kerta kun myymälään tuli romaneja, niitä piti vahtia kuin haukka. Henkilökohtainen rajani kulki siinä, kun yksi kollegoistani (se kylpytakkiämmä) kurkki peilin kanssa sovituskopin oven alta mitä pukukopissa tapahtuu. Jumalauta. Onneksi ei minua pyydetty touhuun mukaan, en olis kyllä varmasti suostunutkaan.

Vaihdoin työpaikkaa ja lähdin hommiin kirjastolle. Sitä päätöstä ei tarvinnut kyllä katua.

Pee äm äm pee -raportti

Kävin kahden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa katsomassa PMMP:n keikkaa. Porukkaa oli niin vähän, että savukonetta piti käyttää vielä puoliltaöin agorafobian puhkeamisen välttämiseksi. Ravintolassa tarjoiltiin muuten epäautenttista fisua, jonka seurauksena ystäväni pahoittivat syvästi mielensä. Minäkin sain ikävän makuisen pitkän juoman, mutta se johtui siitä, että yritin tilata lakushottia, mutta pyysin ”lakutyyppistä drinkkiä”, koska en päihtymykseltäni enää muistanut shotti-sanaa.

Itse esitys oli oikein hyvä ja odotusten mukainen. Lavallekin näki, koska porukkaa oli vähän. Meininki oli siis rauhallista ja kolmikymppisillekin sopivaa. Sain ainoastaan yhden alkoholijuoman housuilleni performanssin aikana. Lavalla nähtiin akrobaattisia suorituksia, sukupuoliyhteydessä olemiseen viittaavia lantioseudun eleitä, koko ruumiin täristämistä lyriikassa vihjatun mielenterveyden menettämisen kuvaamiseksi ja  tahdin iskemistä samanlaisella rummulla kuin mun ala-asteen opettajalla oli. Kyllä ne myös lauloivatkin. Yksi keikan välitapahtuma oli tosin ärsyttävä. Eräällä bändin soittomiehistä oli syntymäpäivät ja hänelle piti laulaa yhdessä Hyvää syntymäpäivää. En laulanut mukana. Viva la resistance!

 

 

 

 

 

 

 

Yhtye poistui ja tuli takaisin soittamaan kaksi laulua, vaikka We want more –lausetta jaksettiin huutaa vain osapuilleen seitsemän kertaa ja konserttikansa ei pysynyt edes taputuksissa tahdissa. En tiedä innostaako tuo kliseinen vaihe sen enempää katsojia kuin esiintyjiäkään. Jos minä olisin suositussa yhtyeessä, en tulisi koskaan takaisin lavalle.

Heräsin kolmen tunnin turvallaan olon jälkeen loistofiilikseen. Nopeasti kuitenkin ymmärsin, että kyse oli aiheettomasta hyvän olon tunteesta. Oli vain unta, että pidin niin hienon myyntipuheen, että minulle suorastaan heiteltiin käyntikortteja potentiaalisten asiakkaiden toimesta. Jossain vaiheessa brunette ystäväni tuli tosin myyntitilaisuuteen hirveessä humalassa ja kaatoi kaksi punaviinilasia. Tämä vähän latisti tunnelmaa.

Dagen efteriä lähdettiin viettämään kevyellä mallilla. Avomies oli valinnut tv-ohjelman. Ensin innostuin että kyse olisi jostain leffasta kun televisiossa näkyi Morgan Freeman. Mutta ei. Kyseessä oli tiedekanavan ohjelma, jossa pohdittiin onko aikaa ylipäätänsä olemassa ja jos on, voiko aika kulua eri tavalla eri osissa universumia. Kysyin että eikö voitais katsoa Simpsoneita.

 

 

Kyläkoulumuistoja 80-luvulta

Keskustelin koulukokemuksista tässä joku aika sitten työkavereiden kanssa. Olin aika yllättynyt kun moni kertoi, ettei koulu ollut maittanut edes ekalla luokalla. Minä taas olin hirmu innoissaan koulusta. Siellä kun näki ihmisiä. Meidän ikäluokka oli suurin koska meitä oli rajut viisi oppilasta.

Alhaisen opiskelijamäärän vuoksi monesta asiasta jouduttiin tinkimään. Kolmos- ja nelosluokkalaiset opiskelivat yhdessä ja viides- ja kuutosluokkalaiset niputettiin myös yhteen. Sehän tarkoitti siis sitä, että joku opiskelut saattoi mennä osalla vähän väärässä järjestyksessä oppimateriaalin vaikeusasteen osalta. Mutta eipä siitä tullut ongelmaa, kun sellaista ei siitä tehty.

Alakoulussa meitä opetti yksi umpiuskovainen nainen. Se näytti niin vanhalta, että mietin milloinkahan se kuolee. Oikeasti se oli varmaan tyyliin 50-vuotias tms. Kerran kun tulin koulusta, oli isä äkäisen näköisenä istumassa tuvan penkillä. Joku heitti minua märällä taulusienellä ja vaistomaisesti sitten pääsi pieni kirosana. Uskovainen opettaja järkyttyi niin että soitti meille kotiin. Kyllä pelotti. Yläkoulun puolella opettajana oli siihen aikaan aika tiukkaotteinen ukko. Jos joku pojankolli alkoi hyppiä silmille, sehän otti ja nosti koijarin seinälle. Tänä päivänä siitä sais syytteen.

Meillä oli kokonaisuudessaan ihan mukavaa ala-asteella. Keittäjänä oli alakoulun rakennuksessa asuva ihana täti. Se tutustutti meitä 80-luvun uutuusruokiin, kuten esimerkiksi pitsaan. En voinut sietää pitsaa pariin ekaan vuoteen. Lopulta sitä kuitenkin opittiin syömään ja kotioloissakin vedettiin suurena herkkuna paksupohjaista lenkkimakkarapitsaa. Opettaja antoi meille tarroja joka kerrasta kun lautanen oli tyhjä. Jos tarjolla oli omenia, ne piti syödä siemenkotineen päivineen, että palkinto napsahti. Alkuun minäkin vauhkoonnuin niistä kiiltävistä tarroista, mutta sitten muistan ajatelleeni, että ei oo kyllä yhden tarran arvoista tyhjentää maksalaatikkolautasellista.

Omina yläkouluaikoina opettajia oli kaksi - kiertävä enkun ope oli erikseen ja uusi miesopettaja hoiti loput aineet. Englannin opiskelu oli ihan serious business, mutta kaikissa muissa aineissa olikin asiat sitten vähän niin ja näin. Aika iso osa oppitunneista korvattiin liikunnalla ja monesti katsottiin videonauhalta eroottispainotteisia historiallisia elokuvia. Moni niistä sijoittui esim. Egyptiin, joten ihan oppimismielessä niitä varmasti katsottiin. Opella oli tapana myös pisteyttää meidän viides-kuudesluokkalaisten sääriä. Karkkiakin meillä syötiin tosi usein. Kerran vuodessa meillä kävi kontrollimielessä joku ulkopuolinen täti, jonka kanssa tehtiin kuullunymmärtämiskokeita ja muuta. Yläasteelle kun mentiin niin kolikon kääntöpuolena oli se, että oikeastaan ihan mistä tahansa asiasta kun kysyttiin niin eipä oltu moisia juttuja tehty. Jonkinlainen loppukiri meillä otettiin kuudennen keväällä, sen muistan. Täytettiin äidinkielen materiaaleja sentin paksu nippu.

Hauskimmat muistot on välitunneilta, kun oltiin hippasta. Ne jotka uskalsi juosta orapihlaja-aidan läpi saivat aina paljon etumatkaa. Luppoajalla pelattiin myös hirsipuuta. Kielten opiskelukaan ei mennyt hukkaan. Kun taidot karttuivat, hirsipuuarvoituksia oli myös lontooksi. Ikimuistoisin ratkaisu oli: ”Boys have a penis and girls have a what china.”

Että silleen.

 

Pulloo ja pilikkihommia

Lauantaina avomiehen sisko ilmoitti leipovansa pullia. Tarjouduin välittömästi kylään. Hiacella yritin päästä liikennoimään mutta se oli toista mieltä. Viisi astetta pakkasta ja huonot hehkut - ei mitään mahdollisuutta saada kiulua liikkeelle. Onneksi avomies kävi ystävällisesti hakemassa minut omalla autollaan niin pääsin kylään.

Kuvassa pullia, joista unohtui hiiva. Syötiin sitten leipää.

Oli niin hieno ilma, että päätettiin viedä perheen pikkujaska pilkille ja pyydettiin alamäestä sukulaisperheen äiti ja lapsetkin mukaan. Akkaporukalla jatkettiin siis perinnettä ja opetettiin nuorisolle pilkkimistä. Ei ollut ihan menestystarina. Kun oltiin lähtöä tekemässä ajattelin antaa pienet ohjeet liikkumisesta kairan läheisyydessä:

Minä: "Kuunnelkaapas nyt hetki. Minä kannan tätä kairaa ja vaikka siinä on teräsuojus, sitä pitää silti muistaa varoa."

Pikkujaska I: "Pooring!"

Pikkujaska II: "Lähetään jo! Ketä me vielä ootetaan?"

Minä: "No sun äitis pitää vielä oottaa matkaan."

Pikkujaska I: "Voi vattuhyytelö."

Tämmöisiä pikku smart-äässejä meilläpäin kasvaa.

Eiku jäälle ja reiän tekoon. Tylsällä kairalla. Edellinen käyttäjä oli kuulemma kairannut sillä kiveen. Tämä tieto tuli jaettua siis vasta siinä vaiheessa kun oltiin jo jäällä. No ei siinä mittään. Hiki päässä piti työstää, että saatiin ees pari reikää aikaiseksi. Pikkujaskat meinasivat närkästyä. Ohjeistin porukan nuorimmalle ongen käyttöä ja kaveri alkoi jupisemaan, että haluaa isomman. Minä kertomaan siihen, että ei nämä pilkkionget valitettavasti tästä paljon isommiksi muutu. Penska kärtti että haluaa oman ongen. Minä että minkä oman. No sen mikä on tuolla rantasaunalla. Sitten välähti. Kaveri ois halunnut virvelinsä käyttöön. Käytiin tiukka väittely siitä, voiko talvella virvelöidä vai ei. Lopputuloksena pikkujaska veti tantrumit ja alkoi vollottaa. Jälkeenpäin mietin että tässä oli kyse taas minun rajoittuneisuudestani. Mikäpä sitä estää talvella virvelöimästä.

Muut lapset jaksoivat dippailla onkiaan ehkä parin minuutin ajan ja sitten niillekin riitti. Paljon kiinnostavampaa oli haudata toisia lumeen, olla hippasta ja viskellä sohjokauhalla lunta.

Onget oli enemmän tai vähemmän räjähtäneessä kunnossa, mutta eipä ne kalat sitä tienneet. Tai ehkä tiesivät kun ei saatu yhtään kalaa. Mutta kokemusta tuli. Mietin että oisko ok tehdä pekonikukkoa.

Lapsuudessa tuli käytyä pilkillä aika usein. Kilpailuissakin oltiin kevätkaudella miltei joka viikonloppu. Päällimmäisenä muistona on jäänyt mieleen se, että aina oli varpaat ja kädet jäässä ja usein siimat solmussa. Tätä perinnettä sitten piti yrittää nykylapsille jakaa. Sairasta. Tähtihetki oli kun voitin jonkun kilpailun ja sain kiikarit. Niin innokkaana menin palkintoa hakemaan, että ryykkäsin vahingossa yhden auton sivupeilin nippuun, onneksi kukaan ei huomannut. Ne oli hyvät kiikarit, vieläkin tallessa.

Keväisin lähdettiin puoleksitoista viikoksi käsivarren Lappiin pilkkiviikoille. Kilpailuja oli kaksi päivässä. Muun ajan istuin kämpillä, luin Suosikkia ja söin karkkia. Regina-lehden uskaltauduin ostamaan paikallisesta K-kaupasta, kun porukat eivät olleet näkemässä. Elin jo silloin vaarallisesti.

Kireitä siimoja vaan kaikille!

 

Pikkujaskojen toilailuja

Kuulin vähän juttua pikkujaskojen lauantaisista leikeistä avomiehen isoveljen luona. Yhdessä vaiheessa toinen pojista tuli yläkertaan ja oli vailla vaihtohousuja.

Pikkujaska: Iskä mä tarviin uudet housut.

Isä: No minkä takia?

Pikkujaska: Niihin tuli reikä.

Isä: Ei pikkureiät mitään haittaa, mee vaan takaisin leikkimään.

Pikkujaska palasi takaisin alakertaan.

Muutaman minuutin päästä alakerrassa alkoi huutaa palohälytin. No kaikki sitten hyökkäsivät alas katsomaan että mikä tilanne siellä on - takassa oli nimittäin tulet, ja toivottavasti pelkästään siellä. Hetken porukka ihmetteli ja etsi syytä hälytykselle, mitään ei vaikuttanut olevan vialla. Vanhemmat kyselivät ipanoilta että tietääkö ne mitään tästä hommasta. Tarina oli yhtenäinen, koska kukaan ei tiennyt eikä puhunut yhtään mitään.

Perusteellisemman tarkastelun jälkeen palohälytyksen ja pikkujaskan housujen reikiintymisen välillä olikin selkeä syy-seuraussuhde. Kaveri oli saanut kuningasidean ja laittanut perseensä kiinni takkaluukkuun.

 

 

 

Siinä vaiheessa kun kannikanjäljet alkoivat kärytä takkaluukussa, nousi siitä sen verran savua, että hälytys pärähti.

Pikkujaskan persnahka säilyi onneksi täysin vahingoittumattomana. Kyseessä oli Vilkkaan miehen poika. Eipä ois uskonut.
 

Muunneltua totuutta

Ilta-Sanomien painetussa versiossa oli tarinaa siitä, miten Facebookissa valehdellaan. Brittiselvityksen mukaan joka kolmas tunnusti satunnaista epärehellisyyttä tilapäivityksissään, joka neljäs myönsi liioitelleensa tai valehdelleensa elämästään 1 – 3 kertaa kuukaudessa ja joka kymmenes hujestaa peräti viikottain.

 

 

Ja minkä takia? Tietysti siksi, ettei omasta elämästä haluttu antaa liian tylsää (lue: totuudenmukaista) kuvaa. Kyllä melkein väittäisin että valtaosalla elämä on pääpiirteissään laimeeta, eikä siitä kannata minusta olla mitenkään erityisen huolissaan.


Pohdin millaisia tilapäivityksiä olisin itse voinut tällä viikolla julkaista, "facebookitetulla" ja aidolla tavalla.
 

Sain paljon palautetta blogistani! = Minua kutsuttiin internetissä huoraksi

Vietin laatuaikaa isäni kanssa = Katsottiin hauskoja kotivideoita eikä puhuttu mitään

Naapurini kyseli kiinnostuneena koirastani = "Halusin tietee koeras rovun ettei vuan tuu samanlaesta itelleen otettua"

TGIF! = Mulla ei ole mitään suunnitelmia

Onpa ihana ilma! = Aion todellakin olla sisällä koko päivän

  

 

ps. Moni (ainakin kaksi henkilöä) on pyytänyt kannanottoa viime päivien härdelliin liittyen, että miltäpä tuntuu. Eipä tässä oo elämä hirveesti keikkunut, otetaan vaikka seuraavat keskustelut esimerkiksi:

 

Appiukko tuumasi, että "näköjään sitä piäsöö iltalehtiin kehäkolomosen ulukopuolelta iliman tissien villaattamistakii". Isälle mainitsin kirjoituksestani ja ilmeestä näki, ettei se oikein tiennyt mikä blogi ees on. Sitten kun kerroin että oli ollut juttua ihan Ilta-Sanomien nettisivuilla mn kirjoituksesta niin reaktio oli "Perkele!". Sitten läpättiin yläviitoset (minun pakottamana) ja jatkettiin paikallisuutisten katsomista.