Kirjasto - Great Place to Work

Lämpimimmät työmuistot minulla on kirjastolta. Menin sinne alkuun työmarkkinatuella töihin välivuotta viettäessäni. Minulla ja kaverillani kävi opiskeluaikaan joka kesä ”aivan mieletön arpatuuri” ja päästiin aina sinne uudelleen hommiin.

Erityisellä ilolla muistelen kirjaston omaa Tikusta asiaa –nimistä lehteä. Kyseessä oli värilliselle monistuspaperille laadittu kuukausittain ilmestyvä julkaisu, johon isojen kuvien ja suuren fonttikoon avulla saatiin yhden tai jopa kahden A4:n verran sisältöä. Huom, puhuttiin kuitenkin kaksipuoleisesta tulostamisesta.

Mutta voinpa kertoa, että kerran kirjastolla tapahtuikin jotain. Puhuttiin ihan merkittävästä selkkauksesta. Oli hellepäivä. Joku asiakas oli käynyt yläkerran lainauspisteellä pahoittamassa mielensä erään kesätyöntekijän kaula-aukon takia. Oli ihan kotiin päästyään asioikseen soittanut asiasta kirjastolle. Tieto levisi välittömästi alakertaankin ja pitihän sitä hissillä hurauttaa aikuistenosastolle katsomaan mistä helvetistä asiassa oli oikein kyse. No ei mistään. Työntekijällä oli normaali paita, mutta vaan keskivertoa runsaammat hinkit ja niistä johtuva, varsin maltillinen tissivako. Kohu laantui seuraavan viikon aikana. Jos oikein muistan, niin pukeutumisohjeita kuitenkin jaettiin tapauksen jäljiltä.

Olin töissä musiikkiosastolla. Ajan mittaan etenin tehtävissäni eteenpäin. Esimerkiksi kielten opiskeluun tarkoitettujen materiaalien hyllyttäminen oli erityistä huolellisuutta vaativaa puuhaa. Sitä ei kuka tahansa turaperse saanut tehdä. Pieni skandaali syntyi siitä, että kesätyöntekijän ominaisuudessa pääsin luetteloimaan jotain helppoja aineistoja. Paheksuntaa herätti myös se, että saatoin lainauspisteeltä käsin neuvoa asiakkaita aineistohauissa. Tämä olisi ollut siis tietopalvelutiskin hommaa. Tässä oli joku hämärä kirjastovirkailijoiden ja kirjastonhoitajien välinen rotuerottelu kyseessä, johon en viitsinyt tarkemmin perehtyä. Itse pidin tärkeämpänä sitä, että asiakas saa palvelua.

Iltavuorot olivat kesäisin kyllä aikamoista kidutusta. Aineistoa saattoi tunnin sisällä palautua melkein puolenkymmenen CD:n ja parin kirjan verran. Parin tunnin välein sai käydä viemässä kourallisen levyjä hyllyyn takaisin. Internetissähän siinä piti roikkua, ettei nukahtanut. Yksi tarkkasilmäinen kollega kerran huomasi, että saatoin välillä vähän piipahtaa netissä. Yhtenä aamuna Internet Explorer –avauspainike oli hävitetty lainauspisteen koneilta. Punatukkaisen kollegan vieno hymy oli voitonriemuinen. En hätääntynyt. Etsin ohjelman findillä ja surffailu jatkui.

Muitakin viihtymiskonsteja oli. Aikuistenosastolla työskennelleen kaverin kanssa tuli viestiteltyä lainausohjelmistoa käyttäen. Jokaisen asiakkaan tiedoissa oli viestikenttä, johon sai kirjoittaa vapaamuotoista tekstiä. Virallisesti sitä käytettiin esimerkiksi lainauskielloista ja muista erityistilanteista viestimiseen. Me sovittiin baarireissuja sen avulla.

Asiakkaista jäi mieleen vaalea ja hiljainen mies, jolla oli aina vihreä pusakka päällä. Se kävi monta kertaa päivässä meidän osastolla tarkistamassa, oliko yhtään David Bowien levyä palautunut lainasta. Vieläköhän se asioi kirjastolla? Pientä hymyilyä aiheuttivat myös hälytysportit. Niiden piti hälyttää, kun joku yritti viedä lainaamatonta aineistoa. Tosiasiassa ne hälyttivät aina turhaan. Kerran eräs vanha mies hätääntyi ja kysyi hälytyksen pamahdettua soimaan, että onko hänellä maksamattomia sakkoja. Joo, meillä on näissä laitteissa tämmönen kätevä verkkokalvontunnistus ja jos sulla ois ollut 5 euroa enemmän sakkoja, keihäät olisivat lävistäneet ruumiisi.

 

Sydämeni usein halajaa takaisin kirjastoon. Oli varmasti elämäni parasta aikaa. Erityisesti tietopalveluhenkilö Ulpero sai minut uskomaan, että minusta on johonkin. Ja tämä ei ole sarkasmia.