Kun mulatti kynnyksellä istui ja muita tarinoita

Tänään oli jännittävä päivä. Meille oli määrä tulla kylään henkilö joka oli ollut renkinä minun ranchilla 1946 - 1948. Jännitti niin paljon että tein elämäni ensimmäisen virheen. 

Ajoin kolarin. Tolloiltua on tullut ennenkin, mutta nyt oli muita osapuolia mukana. Olenhan jo kerennyt mm. ryykätä peilillä lossiin ja törmännyt autotallissa telkkariin sillä seurauksella että näköradio upposi takaseinään. Jälkimmäisen onnettomuuden syy on tietysti avomiehen suvun holtiton tavaroiden säilyttely. 

Tämänpäiväinen tapahtuma oli selvästikin kokemattoman lossikuskin vika, koska tämä käskytti keskimmäisen rivin lähteä ekana, mitä ei siis koskaan tapahdu koska rivit tyhjennetään ensin reunoista ja viimeiseksi keskeltä. Minä en sitten mahtunut reunimmaisilla kaistoilla lossin etuosassa olevien autojen ohi - peileistä ois ryykännyt. Pysäytin ja otin ihan pikkusen taaksepäin että josko kuitenkin jotenkin mahtuisin jotenkin sompailemaan ja puikkelehtimaan. Yleensä peruutettaessa katsotaan taustapeilistä ja aletaan pakittaa jos ketään ei ole välittömässä läheisyydessä. Minä päätin luottaa onneeni. Tuli sitten napsautettua takana tulijan rekisterikilpeen lommo peräkoukulla. Ukko soitti illemmalla että "ei ou mittään, minä duossa pihassa oikasin kiliven eikä tarvii maksoo mittään". Sanoin ukolle että nöyrä kiitos ja että aja ihmeessä karkuun vaikka ojanpohjia myöten jos vielä näet minut jossain. Päätin etten enää puhu puhelimessa ajaessani ja raportoin päätökseni puhelimitse noin neljän kilometrin verran matkaa jatkettuani.

Että näin. Rankaisin itseäni juomalla kupillisen kahvia. Nyt koskee mahaan ja tänä yönä ei nimittäin nukuta. Mietitään hartaasti mitä on tullut tehtyä. 

Sitten taas asiaan. Renkimies kertoi kaikenlaisia asioita, joista valtaosan missasin kun piti laittaa kahvia valmiiksi. Täytyy kysellä myöhemmin. Minua  kiinnostaisi eniten kaikenlainen dirtti. Aiemmat polvet kun ovat aina kuvitellun täydellisiä ja virheettömiä. Tekivät töitä 25 tuntia vuorokaudessa ja silti kaikki eväs oli itse kasvatettua ja pyydettyä, vaatteet ja kengät oli itse tehtyjä, lakanat oli itse kudotut ja aina sileät, hiukset olivat kauniisti ja naamat ja käpälät puhtaita ja yhtään virhettä ei oltu tehty missään asiassa ainakaan miesmuistiin. Eikä lainaa ollut eikä muutenkaan oltu velkaa kenellekään.

Meillä on semmonen käytännön ongelma että valokuvia löytyy, mutta valtaosa porukasta on nimiä vailla. Kuvat ovat yleensä niitä "kerran elämässä valokuvaan" -tyyppisiä otoksia, joissa ei missään herran rakkaudessa saa hymyillä ja kuvattava on tärkätty jäykäksi yhdessä pyhävaatteidensa kanssa.

Onneksi löytyy myös vapaamuotoisempia kuvia, joista valitsin omasta mielestäni puhuttelevimmat. Selvästi on muuten humputeltu kun on tyhjänpäiväisiä otoksia napsittu. Syntistä, niin syntistä.

Suvun naisia ei saa kuviin millään.

Serenadin kesken tulivat paparazzit härkkimään.

Vanhan ajan Vilkkaat miehet vasemmassa reunassa.

Meillä on kaislaa.

Kun Mummo-Ankka kylään ajoi.

Iloinen anoppi kera miniän.

Löytyy näköjään tästä suvusta sarjamurhaajakin.

Kreisi perjantai-ilta.

"Wanna hear the most annoying sound in the world?"

Tässä on joko a) kylän hurskain odottamassa kinkereiden alkua tai
b) kyläkaupalla eka saa ilmaisen ämpärin.

Katso mitä minä juuri delegoin! Tadaa.

Kuvatekstinä "Mulatti sisarineen". Tämän tarinan haluaisin kyllä kuulla.

En tiedä johtuuko iästä mutta sukututkimus alkoi juuri kiinnostaa. Vähän erilainen sellainen. Lisääntymiskartan sijaan olisi mielekkäämpää listata suvun ansiot ja virheet ja verrata saldoa.