Paras vauvakirja

Sain kaksi vauvakirjaa, toisen kunnalta ja toisen pakanakummeilta. Vauvakirja on se, jota täytetään ensin pari kuukautta ja sitten "äiti on vähän väsynyt".

Kulta-aika lapsuuden -versio ei tunnista ateisteja eikä mainstreamista poikkeavia perhekokoonpanoja. Kirja tarjoaa arvokasta vertailutietoa lapsen kehityksestä, koska mikään ei ole yhtä tärkeää kuin saada oma rikupetteri tai jormaorvokki oppimaan uusi temppu nopeammin kuin toisten lapset. Tulee helvetin hyvä mieli kun voi vetää pohjat jossain. Kun muut lapset itkevät ensikyyneleensä 2 - 3 kuukauden kohdalla, meillä aloitettin jo kuukauden iässä.

Tatun ja Patun vauvakirja on varsin nykyaikainen ja esimerkiksi ottaa huomioon myös ne hipit, jotka eivät rokota lapsiaan. Samoin lapsista hieman oudolla tavalla kiinnostuneita palvelee sivu, johon piirretään käden ja jalan lisäksi myös pepun kuva.

Pohdin vauvakirja-asiaa ja tulin siihen tulokseen, että niitä pitäisi jokaista ipanaa kohden olla aina kaksi samanlaista. Se mihin kuvataan miten halusit asioiden menneen ja se toinen mihin kirjoitetaan miten ne asiat oikeasti meni. Ensimmäinen painos annetaan lahjaksi kun lapsi vielä ajattelee, että vanhemmat ovat joka suhteessa järkeviä ihmisiä ja jälkimmäinen versio puolestaan jos ja kun oma lapsi intoutuu kaikesta huolimatta tasokasta sukua edelleen aikanaan jatkamaan.

Koska en yleisesti ottaen ole tyytyväinen ikinä mihinkään ja tekisin kaiken paljon paremmin, ehdotan kehiteltäväksi aivan uutta Rehellistä suomalaista vauvakirjaa. Sen voisi täyttää esimerkiksi näin:

Äiti repesi synnytyksessä niin pahasti, että istui uimarenkaalla ekat kaksi viikkoa ja isi muutti toiseen huoneeseen, eikä enää samaan makuuhuoneeseen koskaan palannutkaan.

...kuten suvussasi periytyvä susiruma nimi Heikki, josta äiti tuumasi, että yli kuolleen ruumiini ja näin asiasta päästiin nopsaan yhteisymmärrykseen.

Anoppi ehdotti: Unelma Sirpa-Leena.

Ehkä kuitenkin vielä parempi olisi tehdä useita eri malleja, kuten:

Totaaliyhäri-versio:
Vanhempasi tiedot:
Äidin tiedot: Marketta Järvinen
Isän tiedot: [x] En voi antaa tarkkoja yksityiskohtia

Mitä vanhempasi ajattelivat, kun kuulivat tulostasi ensimmäisen kerran: Isi oli, että otapa abortti vähän äkkiä, en halua kuulla tästä asiasta tai sinusta enää ikinä mitään.

Perheviljelmäversio:
Sinusta sanottua: Isomummo sanoi, että etpä poikaa sitten osannut tehdä.


Sinisilmäversio:
Isin hauskin satu: Sitten kun vauva syntyy, vietän paljon aikaa kotona.

Voisiko joku kuvittaja ottaa yhteyttä niin ryhdytään toimeen!

Joulun merkitys

Veljen porukka tuli aatonaattona myöhäisillasta Tampesterista. Kahentoista kilon kinkku kusi rasvansa aamuyöstä perinteisesti uunin pohjalle, josta edelleen uunipeltilokeroon ja siitä keittiön lattialle. 

Aaton ohjelma oli monipuolinen. Mukuloiden toppavehkeet olivat lähtöhötäkässä unohtuneet kotiin, ja niinpä tekstiviestitse kartoitin aviomiehen sukulaisilta löytyiskö lainaksi mittää, jotta ipanat pääsevät mukaan kuusen hakuun. Löytyihän niiltä. Koska aviomies oli edeltävänä iltana ajanut mehtäurakasta tultuaan äitinsä luo varta vasten hakemaan porkkana- ja lanttulootat ja unohtanut ne sinne, oli hänen määrä sitten hyvissä ajoin aattoaamuna ajaa varta vasten niitä jälleen hakemaan. Sai sitten samalla reissulla hakea toppiksetkin. Yhdentoista maissa aviomiehen katseltua piirrettyjä kolmatta tuntia kysyin että arvelitko milloin lähteä kylille kun se aamu meinaa kohta loppua. Oli että eikö tässä saa ees kahvikupposta rauhassa juuvva. Olin että no juopa kuule kahvis.

Lounaalla ei siis syöty niitä laatikoita. Paisteltiin "punaista kalaa" uunissa, jotta saataisiin ipanatkin syömään jotain kunnon ruokaa. Paistamista edelsi oivallus, että yöllä valuneet kinkkurasvat olivat vielä uunin pohjalla odottamassa innokasta siivoojaa. Veljeni joutui komennostani irrottautumaan matkapuhelimestaan uuninpesuun ja kiukkuhan siinä kehkeytyi. Meneehän siinä nyt kuitennii ainakii se kymmenen minuuttia ja ihan kumartumaankin joutuu.

Lapsille punainen kala ei sitten kelvannutkaan. Syönnin jälkeen hokasin, että unohettiin avata kinkku, jota oli siis varattu sopiva määrä eli reilu kaksi kiloa aikuista kohden. Kahden maissa kun aviomies viimein toi toppahousut ja laatikot parin suorittamani tsemppauspuhelun (lue: ala nyt perkele joutua ku kohta tulloo pimmee) jälkeen nuorempi kuusenhakijoista oli jo hyytynyt ja toinen vähän vaille eli tilanne oli vahvasti kriisiytymässä. 

Kuusia ei vissiin ennätetty hirveästi metässä lonimaan pimeyden ja kireyden lähestyessä. Napsittiin viidestä latvasta neljä pois ja hyvä tuli. Puu kuivatettiin sitten keskellä tupaa, normaalistihan tämä valutustyö tehdään navetan pumppukopissa hyvissä ajoin ja nostetaan kuiva kuusi sisään.

Yllättävän paljon löytyy kuusesta vettä.

Joulua ensin kovasti ootetaan ja sitten se joulukin vietetään ootellessa millon mitäkii. Ensin veljen tytön piti oottaa että kuusi kuivuu ja sitten vielä oottaa, että pikkuveli herää päiväunilta yläkerrasta, sillä kaikki koristeet olivat siinä kammarissa. Kuunneltiin sitten pari tuntia "joko kolistellaan kuusi" -mantraa.

Alkuillasta kuusi kolisteltiin kaikilla mahdollisilla killuttimilla aina käsilaukusta lähtien. Helmikoristenauha oli ihaninta ja siitä kun otti ja tempaisi, niin koko kuusi saatiin näyttävästi nurin. Kolme kertaa. 

Ensi jouluna tyydymme tähän kissamallin joulukuuseen, toimii varmasti ipanoidenkin kanssa ihan hyvin.

Seuraavana ohjelmanumerona oli riisipuuron keitto. Delegoin jälleen tehtävän veljelleni. Reklamaatiohan siitä syntyi. Ensin oli vaikeutena se, ettei tiedä miten paljon siihen mitäkin laitetaan (no lue siitä pussin kyljestä ja kerro annoskoko kahdella!) ja sitten vasta tulikin reklamaatio kun kerroin että puuroa pitää hämmentää koko ajan, ettei sitten nouse karekset pintaan kun vähän hämmäyttää. Kuulemma jo vesipohjaisen muutamissa minuuteissa kypsyvän puuron keittely on ihan hanurista ja nyt sitten pitäis jaksaa nelisenkymmentä minuuttia kauhaa pyöritellä. 

Mutta se onkin joulun syvin merkitys että väkisin tehdään semmoista mitä ei halua koska niin vaan kuuluu tehdä.

Syönnin päälle nelivuotias sitten nukahti ja äitinsä eppäili, että saattaa muuten jäädä siihen ihan yöunille, koska kello oli jo melkein seitsemän. Oltiin, että paljonhan ne niitä paketteja joulupäivänäkin aukoo. Mutta onneksi se sitten heräsi. Lahjan jako meni hyvin, mitä nyt paketteja oli loppukommenttien perusteella turhan vähän.

Aviomiestä oli joku ystävä muistanut ihan omalla joulupaketilla.

Oikein hyvä joulu oli. En moiti.

Siitä päästiinkin sitten sujuvasi järjestelemään seuraavia juhlia eli tapaninpäivän nimiäisiä.

Pakanalapseni <3

Kutsu oli kello kahdeksitoista, mikä tietysti tarkoittaa sitä, että vieraat saapuvat jo kello yksitoista ja puolet tarjottavista puuttuu vielä pöydästä, ja osa ihan kiinteistöstäkin. Hirmu järjestely, siivous ja stressi siitä ilosta, että isovanhemmat ja sisarukset pyörähtää kahvilla, kerrotaan nimi ja otetaan kuvia. Evväitä jäi sitten lopulta niin paljon, että soiteltiin lähimmät kyläiläiset riäppiäisiin. Eivät nekään jaksaneet joulun jäljiltä mittään syyvvä. Tuumasin, että jos kerta kukkaan tässä tuvassa ei syö kiinteitä, niin aletaan sitten juomaan.

Alkupalat

Piiparinen emäntineen tuli myös ilahduttamaan iltaamme ja pirttiin saatiin myös kaksi muuta pariskuntaa. Vieraat kyselivät kohteliaasti vauvan hoidosta ja maidon riittävyydestä. Piiparinen kertoi, että heillä oli tissiä imetty puolitoista vuotta. Mies itki tissiä kovemmin kuin lapsi. Kyllä jää tuommoinen mieleen.

Kerrottiin perinteiset kalajutut ja katsottiin vanhasta valokuva-albumista otosta mustavalkoisen ajan ennätyskalasta, jonka päätä syötiin ekat kaks päivää, eviä taas seuraavat kaks ja pyrstö vietiin vielä meiltä rekalla Piipariselle. Oli se iso kala.

Piiparinen intoutui myös pitämään perinteeksi muodostuneen juhlapuheensa. Se sisälsi kaksi kokonaista ymmärrettävää lausetta, joten totesimme, että tarvitaan lisää viinaa. Vierailun lopussa Piiparinen kävi ihastelemassa pitkän tovin äidin ja lapsen välistä yhteyttä. Eli tuijotti tissiä.

Ei oo tainnu kukaan Piipariselle kertoa, että kun aateekoohon ja intternettiin kirjoittaa sanan tissi, niin siellä niitä kuulkaa on.

Piti ihan itekkii niitä guuglata. Tämä kuva on ensimmäinen hakutulos Googlen kuvahaussa. Tsekkaa jos et usko.

Tiedonhaku kannattaa aina.

Ämmää

Mitä ihmeen ämmää? No äidinmaitoa. Olen tutustunut imetysaiheisiin sivuihin. Olen siellä lukenut monenlaista, mutta eilen kyllä räjähti pankki - bongasin asian nimeltä äidinmaitokoru. Koruvalmistajalle lähetetään pari ruokalusikallista maitoa, joka sotketaan hartsiin ja seos työstetään haluttuun muotoon. Näitä lukemani perusteella isit tilailevat mammoille "muistona täysimetysmatkasta". Tämä on ilmeisesti se uusi kunniamerkki synnytysrepeämämitalin oheen.

En vaan pääse tästä yli. Taidan teettää siemennesteestä ukolle lahjaksi siittämissormuksen. Tarvitsevat vaan tehtaalla uuden muotin.

Täysimetys on semmoinen sana, johon tutustut ensimmäisenä. Se siis tarkoittaa sitä, että ipana saa pelkästään äidinmaitoa ja korviketta ei ole nautittu missään vaiheessa "imetysmatkaa". Se on kunnia-asia täysimettää, vaikka nännissä on sentin haava ja imetys on sattunut helvetisti kuukausitolkulla, aviomies on nukkunut muualla puolitoista vuotta ja minnekään ei ole lapsen syntymän jälkeen päässyt (koska imetys). Kun saadaan neuvolasta tai lääkäristä ohje aloittaa kiinteät eväät, rynnitään oitis foorumille hakemaan perusteluja sille, miksi näin ei pitäisi sitten toimiakaan. Lisäksi on tapauksia, joissa halutaan tietää miten maidontuotantoa saa kiihdytettyä niin, että pystyy lypsämään pakkaseen isoja määriä maitoa siltä varalta että äippä vaikka sairastuu syöpään tms.

Tiesittekö että äidinmaito auttaa myös siihen, että lapsella on nenä tukossa. Nenään voi siis tipauttaa vähän ämmää. Ja sillä korjaantuu myös lapsen silmätulehdus. Ja kuulemma äidinkin. Puuroakin ämmään keitetään, ja pannaria tehdään.

Ei oo kukaan vissiin vielä ääri-islamisteihin koklannut.

Tästä kaikesta tulikin mieleen, että vois ostaa ukolle joululahjaksi taas perinteiset imetyskalsarit.

ps. Syvimmät pahoittelut viime aikojen yksipuolisesta aihevalikoimasta. Kyllä mä vielä joskus teen aikuisten juttujakin, koittakaa pysyä mukana sitä oottaessa.

Lunta tuppaan!

Lammasfarmari kutsui minut ja ipanan luokseen linnan juhlia toljottammaan. Ennen kyseisen etapin taittamiseen meni kymmenen minuuttia. Nyt on kaikki toisin. Operaatioon kuuluu ihan ensimmäiseksi jälkikasvun ruokkiminen tavoitteena pukemisen mahdollistaminen ilman suurhäiriötilannetta, auton lämpiämään laittaminen, hoitotarvikkeiden kerääminen, loogisiin paikkoihin ripoteltujen talvivarusteiden etsiminen, omien vaatteiden loniminen, lapsen pukeminen useisiin kerroksiin samalla kun tämä reklamoi keuhkonsa pihalle, puhelimen ottaminen käteen koko vierailun perumiseksi, uuden päättäväisyyden kerääminen ja pukemisen viimeistely, hien pyyhkiminen omalta otsalta, turvakaukalon konfiguraatioiden kanssa taistelu ja siihen liittyvä semiahdistunut puhelu aviomiehelle (sisältäen lievän angstin kun ukko ei osaa selittää missä se joku nappi on mitä pittää painaa), kiinni jäätyneiden auton takaovien riuhtominen, raksaukon haku apumieheksi repimään auton ovet auki, auton lasien raappaus ilman raappaa ja sitä seurannut mutkitteleva peruutussuoritus pihassa. Ja niin sitä lopulta pääsee matkaan levollisna mielin ilman minkäänlaista halua vetäytyä sikiöasentoon kämpän perukoille heijaamaan itseään rauhalliseksi peukku suussa.

Lammasfarmarin pihassa tiputin vielä aviomieheltä aikanaan saadun timanttikorvakorun illan pimeydessä hankeen pipoa parempaan positioon hieroessani. Ei muuta ku lapsi sisälle lammasfarmarille kuorittavaksi ja lampun kanssa korua etsimään auton kuppeelta. Ei löytynyt. Hetki jo mietittiin että kyllä se talven jälkeen löytyy mutta sitten tuli oivallus että koru kyllä polokeutuu ja uppoaa maahan kaheksankymmentä kertaa. Sitten tuli suuri oivallus. Lapiolla lunta korvoon auton kuppeelta ja lumet sisälle sulamaan. Ja sitten vaan otetaan korvon pohjalta koru pois ja maailma pelastuu. Jäin syöttämään mukulaa tupaan ja ohjeistin mistä kohtaa lumet on lapioitava. Eipä aikaakaan kun korvoa jo hilattiin pesuhuoneeseen.

Kotiin lähtiessäni sitten huomasin, että lumet oli lapioitu väärästä paikasta. Ajattelin että seuraavana päivänä voip kauhaista oikeasta kohdasta.

Havahduin yöllä myrskyn ääniin ja arvelin ettei ehkä oo farmarin pihassa jälkiä ennee. Että semmosta.

No, tämä listautuu muiden kesken jääneiden hankkeiden luetteloon. Olen nykyään kuin aviomieheni. Koko kämppä on täynnä keskeneräiseksi jääneitä puuhia. Kuten esimerkiksi:

Aiemmin penska vain söi ja nukkui. Pidin rankkana. Nyt päivät syödään ja valvotaan, eli sekalaisia kymmenen minuutin pätkiä on ohjelmapalveluiden järjestämisen ja telakkatyön välissä. Tilasin kantorepun. Valitsin Ylen vertailun testivoittajan, joka soveltuu käyttöön aina 3,5 kilosta alkaen. Otin paketin ihan kotiinkuljetuksella, jotta pääsen nopeammin tekemään kaikenlaista siten, että molemmat kädet on käytössä. Paketti tuli ja viiden hengen voimin tapahtuneen ihmettelyn jälkeen todettiin, että vauvan ois kyettävä spagaattiin jotta sen saisi kantoreppuun aseteltua. Karvas pettymys ja eiku jesarin kanssa palautuspakettia käärimään. Seuraava yritys on sitten varmaan kantoliina.

Eilen syöttömaratonin päätteeksi pääsin viimein itse syömään. Ukot olivat ensin kaikessa rauhassa saunoneet ja murkinoineet. Annoin ipanan aviomiehelle ja laitoin kolmen minuutin mikropuuron tulemaan. Olin syönyt sitä puoleen väliin kun aviomies jo kiikutti vauvan keittiöön ja tuumi, että pitäisköhän sitä syöttää. Reaktioni:

Noin tunnin päästä pyysin anteeksi. Mitä ihmettelen vieläkin. En yleensä anteeksi paljoo pyytele. Vissiin kannatti kun aviomies ilmoitti tänä aamuna, että tulee kotiin yöksi.

Niin. Sitten varsinaiseen asiaan eli linnan juhliin. Sanoisin että olivat pettymys tänä vuonna. Minä niin odotin jotain tällaista asuiloittelua:

Tähän oli tyytyminen:

Painovoima on niin ilkeä, että jopa Mikki Hiiri masentui vaikka tissille pääsi.

Goottinaiselle, joka totesi työttömille, että riittää kun katsoo metsään: Riittää kun katsoo peiliin.

Näin siinä käy kun jesari pääsee loppumaan.

Yhtään linja-auton penkkiä ei vahingoitettu tätä pukua tehtäessä. Ja ketään muuta kuin himokasta miestä ei konsultoitu tätä juhlaeleganssia suunniteltaessa.

Ovat vissiin luopuneet Fazerin Parhaat -karkkipussilinjastossa kultaisista sisäkääreistä.

Toimiiko se, että variksenpelätin pukeutuu varikseksi ja hengailee piknik-viltin kanssa?

Linnan juhlien jatkoista sen verran, että on näköjään saatu työttömät irtolaiset hommiin ainakin yhdeksi illaksi. Tässäkin rakkausromaanien kansia koristanut Fabio...

...on jatkanut viihdeuraansa laulajana:

ps. Sipilä-Yle -jupakkaan saatiin viimein lopullinen vahvistus. Missään ei kommentoitu pääministerin emännän hiustyyliä. Tämä jääköön raskauttavimmaksi todisteeksi median vaientamistoimista.

Someäitejä ja sisäelimiä

Ei perkele. Olen selvästikin someäiti. Nyt pitää joutuin ostaa rastasverkkoa, ettei korppi vie lasta. Otin ihan imetystilanteesta kuvan. Matkapuhelimella otettu kuva ja sängyllä sekä läppäri että tabletti. Olen siis kolmoissyntinen.

Sairasta touhua. Evidenssinä kaikesta pahuudestani se, että olen kahden ja puolen viikon aikana päässyt Downton Abbeyn neljännen tuotantokauden jo liki loppuun (aloitin siis ihan alusta) ja kerkesin sitä ennen tuijottaa Netflixin uuden Crown-sarjan ekan ja toistaiseksi ainoan tuotantokauden. Minun olisi pitänyt lasta imettäessä ja sen nukkuessa katsella lasta. Kaikki on pilalla. Nyt kun vauva on hereilläkin joskus, niin heti omantunnon tuskissani etsin Youtubesta lastenlauluvideon. Ihahaa, ihahaa, hepo hirnahtaa oli menestys. Tuiki, tuiki tähtönen taas aiheutti välittömän reklamaation.

Noita valistusvideoita kannattaisi muuten tehdä enemmänkin nyt kun formaatti on selvä. Jos kerta kännykän käytöllä korppi nappaa lapsen, olisiko seuraava vaikka Kindle-kotka. Että terveisiä vaan sinne Helsshinkiin.

Mittees muuta. Viikon kolme kohdalla kuulumiset ovat järisyttäviä. Kävimme keskiviikkona neuvolassa ja siitä poikkesimme anoppilaan imettämään. Anoppi päivitteli miten iso maha minulla vielä on. En tiedä missä kohtaa pitäisi rellukan koosta olla huolissaan. En oo vielä osannu olla, mutta jos kerta kohta minut viedään kiertävään sirkukseen näytille pakkini kanssa, voip olla aihetta huoleen. Kyllä yksi synnyttänyt nainen elefanttimiehen voittaa. 

Viikon jännittävin tapahtuma oli hiiren joutuminen nakkiin kesken imetyksen (ystäväni HeTero sankarillisesti sen kävi heittämässä tänä aamuna peltoon, koska mä olen niin nainen). Niin ja sitten kävi silleen ihan hassusti, että näin unta, että on aamu. Vaikkei ollutkaan aamu.

Sisustusprojektitkin ovat alkaneet taas edetä. Alkutalven viehättävin asetelma syntyy kuivuutta kärsivistä kanervista ja muovilaariin asetelluista sisäelimistä.

Ja siinä ne ovat vielä tänäänkin. Enpähän tiedä mitä tästäkin pitäis olla mieltä.

ps. Aviomies vietti eilen varpajaisia. Ehdotin varpajaisformaatiksi mökille lattian täydeltä patjoja ja kaikille lämmintä maitoa ja pyjamat. Let's sleep like it's 2016! Uni oli korjannut ukon vissiin ihan hyvissä ajoin. Tai sitten ei kehtaa kertoa vetäneensä pluskvamperfektikännit (lue: "olin ollut" - tiettävästi tätä aikamuotoa ei ole koskaan muissa yhteyksissä tarvittu).

Kauhujen yö ja muita kertomuksia

Nyt on vuorossa lyhyt tutkielma siitä, miten unettomuus vaikuttaa kirjalliseen ilmaisuun. Jätän arvioinnin teille.

Kun kysytään miten on mennyt, kuuluu sanoa ihan hyvin tai jos haluaa vaihtoehtoisen ilmaisun, niin koko ajan paremmin. Päivällä siltä monesti tuntuukin. Sitten kun on viettänyt aamuyön syöttäen mukulaa yhdestä puoli kuuteen, olisi haastatteluvastaus kovin erilainen. Viime yönä jopa itkin kun väsytti niin paljon. Ja minä en itkeskele usein.

Vauvalla ei ole kuulemma vuorokausirytmiä, eikä siihen ole syytä lähteä hirveästi ensi viikkoina vaikuttamaan (lähde: aateekoo ja intternet). Että kolmen kuukauden kohdalla helpottaa. Selkkis. Eli jatkamme ilmeisesti neljän tunnin syöttömaratooneja tammikuulle asti. Syötä telakasta tunnin verran. Ei nuku. Anna päälle lypsettyä maitoa kahdeksankymmentä milliä. Ei nuku. Ota ja syötä uudelleen telakasta. Ei nuku. Joka tissillisen kohdalla ajattele, että tämän jälkeen se nukahtaa. Hetkisen jo vaikuttaa, että uni korjaa. Sitten tulee yökylään vielä arkkivihollisemme hikka.

Anoppi pistäytyi eilen. Toi kakkua, muffinssia, leipää, teetä ja vaatetta. Toi myös maasta löytämänsä tuttipidikkeen. Sanoi korjanneensa talteen, ettei joku varasta. Huomasin selitteleväni rintakumin käyttöä kuin rikollinen. Se on kuitenkin tällä hetkellä mun paras kaveri. Eikä kavereita tulisi hävetä.

Neuvolan ekalla kotikäynnillä havaittiin että nivustaipeet ovat vähän auki. Ohjeena oli että pistä siihen talkkia. Talkkia on nyt työnnetty liki viikko ja ei muutosta. Toisaalta ei ole mennyt pahempaankaan suuntaan. Rasvaaminen oli tuttavapiiristä saatu kilpaileva ehdotus. Nyt on sitten harrastettu sitä kaksi päivää. Katsotaan mikä on tänään tuomio kun toisen kerran tullaan neuvolasta kylään. Sanattoman viestinnän merkityksestä puhutaan paljon. Kuinka paljon mahtuu yhteen katseeseen, kun anoppi tarkastaa vauvan ihon, huomaa nivustaipeet ja kääntyy katsomaan silmiin. Tästä aiheesta voisi joku tehdä vaikka pienen tutkimuksen.

Mitään järkevää pesupistettä ei ole huushollissa vieläkään. Tarvitsisi teurastajan essun ja kumpparit, ettei suihkun hanan alla pestessä kastelisi itseäänkin kokonaan. En halua miettiä mitä jäänteitä suihkuhuoneen lattialle jää pesujen jälkeen. Tervetuloa vaan lapsisaunaan kaikki tutut ja ystävät, kirjaimellisesti!

Ilmakylpy on kaunis ilmaisu sille, että lapsi hengailee hetken ilman vaippaa. Kuulostaa idylliselle ja toimivalle. Todellisuudessa etsit kuumeisesti jotain muovista hurstia, jonka voisi laittaa viimeiseksi puolustusrintamaksi  estämään vuodot sänkyyn. Sen pitäisi olla semmoinen pressujen Helmin syvänne, jos olette sormusten herranne lukeneet. Tätä merkittävää roolia toteuttamaan tuli valittua uuden tyynyn suojapussi. Sen päälle pyyhettä, vauva siihen nukkumaan ja päälle vielä lisää pyyhettä, ettei peitto sitten ryvety. Pitäis olla lämmintäkin ettei penska palellu. Ilmakylpy käytännössä tarkoittaa sitä, että lapsi paskoo alleen kaksi kertaa kahden tunnin aikana. Mahtaa olla hyvät ilmakylvyt.

Miltä äitiys tuntuu. En minä tiiä. Sen voin kertoa, että aiemmin kymmenen miljoonan euron bisnestä pyöritellyt nainen kokee tehneensä suoranaisen uroteon, jos on saanut kahteentoista sapuskan raksamiehelle pöytään. Ja kun otetaan huomioon vielä se, että ruokaa ei tarvitse laittaa kuin niinä päivinä kun minun isäni on hirvimetsällä. Muutoin isä huolehtii kämpän lämmityksestä ja ruoasta. Ja käyttää terroristiakin pihalla. Minulla ei ole asiaa sitä käyttää ulkona. Meillä koiran koulutus jätettiin tekemättä ja kaveri tempoo flexin päässä monesti siihen malliin, että vois kai pakki revetä äkkirysäyksessä. Ei viiti ainakaan kokeilla.

Parisuhteella on iso merkitys jaksamisessa. Sitä korostettiin joka pamfletissa ja seinäjulisteessa matkan varrella. Keskustelin tuttavani kanssa kokemuksista. On isiä, jotka laittavat äidin yöpuvussa pakkaseen keskellä yötä rangaistukseksi jostain. Minä niin ymmärrän. Meillä tuore isi ei perkele millään muistanut sairaalassa laittaa vessanpytyn rengasta alas! Ja täällä kotona jättää ruoka-astiat pöytään muiden pois korjattavaksi.

Ai niin. Sitten se kaikkein tärkein asia. Paino on lähtenyt laskemaan kohisten. Anoppikin huomasi. Oli ihmetellyt sairaalassa että jäikö mun mahaan toinen vauva kun on niin iso. Onneksi ei sanonut ääneen. Puolentoista viikon kohdalla kiloja oli kuusi enemmän kuin ennen raskautta. Nyt niitä on kaksi. Tähän on yksi syy. Keskuskeittiö valmistaa näin parhaaseen hirviaikaan lukuisia herkkuja. Kuten keuhkopaistia.

Kuvassa liotuksen jäljiltä verisiksi jääneet keuhkonpalat. Nämä menevät Rehtorin kuppiin.

Ei pitäis olla valittamista. Mutta.

Valitan, siis olen. 

René Descartesia mukaillen. Vuoden siivooja.

Imetys on helppoa ja muita fiktiotarinoita

Keskiviikkoaamuna hyökättiin KYSille, ysiltä olin leikkaussalissa ja puolen tunnin kuluttua oli penska naplattu kohdusta ulos. Leikkausta en kummemmin jännittänyt, aviomies luuli että minut oli tumpattu täyteen rauhoittavia kun syke ei noussu kuuttakymmentä korkeammaksi koko touhun aikana. Oon opetellu delegointia ja aviomies sai sitten hoitaa tuon jännittämispuolen.

Sektiovalmistelut koostuvat kätilöiden kanssa hengailusta ja leikkaussalissa tehtävistä valmisteluista. Kätilöt ovat niitä jotka oleskelevat hämärässä ja lämpimässä huoneessa, puhuvat hiljaisella ja pehmeällä äänellä, ja mittaavat verenpaineet, sykkeet ja asentavat katetrin ja kanyylin paikalleen. Leikkaushurstin oikein päälle saamiseen tarvitaan kaksi kätilöä, yksi melkein valmistunut insinööri ja yksi atk- ja intternettityöntekijä. Leikkaussaliin kärrättäessä isäntä jätetään tärisemään yksinään käytävään penkille ehkä kymmeneksi minuutiksi, joka kuulemma tuntuu kahdelta tunnilta. Siinä ajassa synnyttäjä veivataan leikkauspöydälle ja tehdään puudutus, kallistetaan pöytää oikeaan asentoon ja putsataan pakin alue. Puutuminen varmistetaan jotain kylmää ainetta sivelemällä pakkia pitkin. Puutuminen on ok kun kaikki näpelöinti iholla kyllä tuntuu, mutta kylmäaistimus häviää. Tänä aikana ilmestyy näkökenttään vaikka mitä erilaisia naamoja, jotka esittelevät itsensä ja tehtävänsä salissa, mutta ei niitä muista kukaan.

Vinkkinä sektioon menijöille, että leikkausvalolaitteen heijastavasta pinnasta näkee mukavasti vatsan. Harmittaa kun menin ääneen tuumimaan että täällähän on vakoilulaitteetkin asennettu, ois voinu olla jännä kahtoo operaatiota sitä kautta ku pressun pistivät eteen ettei aviomies mene tajuttomaksi.

Kun leikkaus alkaa, menee osapuilleen pari minuuttia että ipana on ulkona. Se tuntuu lämpimänä valahduksena pakin päällä kun kaikenlaisia roippeita siihen nostellaan. Sitten kuuluu parkaisu, isä itkee ja lähtee vauvan kanssa huoneen nurkkaan putsaus- ja tarkastushommiin. Mukula tuotiin näkösälle hetkeksi ennen kuin kätilöt ja tuore isä hyökkäsivät ihokontakti- ja ruiskuimetyshommiin. Onhan se vähän hölömö olo retkottaa selällään kädet levallaan kuin ristiinnaulitulla ja yrittää siinä jotain järkevää tehdä tai sanoa samalla kun toivoo ettei kärpänen lennä kohtuun. Tuumasin että on vähän outoo ku ei voi näpelöidä ollenkaan. Sitten ne jo lähti.

Raskaus meni niin hyvin että komplikaatioita odottelin. Ja sellainen saatiin kun pressun takaa kuului että kohtu ei supistu ja ruppeeppa käsin painelemmaan sitä. Supistavaa lääkettä työnnettiin kanyylistä. Arvelin että nyt tässä kyllä hetki kestää ennen kuin pakin voip sulkea. Että minkälainen verilöyly siellä on koko ajan menossa. Lopulta nitominen jo tuntui ja kuului. Tyypit vielä nimenhuudolla varmistivat että yhtään instrumenttia tai henkilökunnan jäsentä ei ollut kateissa. Leikkaava lääkäri ja harkkari kävivät naamansa näyttämässä ja onnittelivat. Olin että teitä tässä pitää enemmän onnitella kuin minua.

Seuraavaksi pääsin valamiilla kyydillä takaisin lähtöpisteeseen, jossa vauva napattiin herkistyneeltä ihokontakti-iskältä ja laitettiin rintakehälle telakan läheisyyteen. Sitten siinä vehdataan ensi-imujen kanssa ja ootellaan, että jalat alkaa toimia. Tärisin holtittomasti noin tunteroisen verran leikkauksen jälkeen. Mietin että johtuuko tunteista mutta johtuikin lääkkeistä. Kyselin että eikö tässä kohta tuu tissistä maidon sijaan kermaa. Ei tullut. Verenpaineita ei saatu otettua tärinän vuoksi koska nykyvehkeet on niin kranttuja. Toisaalta, ei onnistunu jollain vanhemman kansan vehkeelläkään joka kaivettiin kaapin perukoilta esille.

Käpälät alkoivat liikkua nopeasti ja päästiin osastolle rullaamaan. Jos oisin tienny mikä osastolla oottaa, oisin jäänyt tuohon miellyttävään huoneeseen, joka oli minulle kuin kohdussa olisin ollu. Kohtua piti painella kuin ruisleipätaikinaa alustetaan parin vuorokauden ajan säännöllisesti. Parhaillaan puolen tunnin välein. Eivät mittään sanoneet mutta tais olla joku leikkausvalmius päällä ku ei saanu syödä eikä juoda ku vasta seuraavana aamuna. Voin kertoo että kun pakki on vedetty auki ja vatsaa murjotaan niin siinä on vähän turha pyytää vaan rentoutumaan. Unohdin sen terotetun hammasharjan pihhaan, ois voinu jossain kohtaa sillä tökätä ja sanoa että koitapa rentoutua niin koskoo vähemmän.

Semmosta peliä. Lapsen hoito olikii ensimmäiset päivät sitä että minä makasin ja imetin, ja aviomies hoiti kaiken muun eli vaipanvaihdot, vaatteiden vaihdot, muut huoltotoimenpiteet, eväiden rahtuun minulle ja lapsen asettamisen telakkaan, lapsen irrottamisen telakasta ja sänkyyn viennit. Ei saanu kaveri nukuttua juuri sen enempää kuin minäkään. Eka yö oli 0-tuntinen nukkumisen osalta.

Kävin pystyasennossa ekan kerran avustettuna ja keskimääräistä norjalaista hiihtourheilijaa kovemmin doupattuna leikkauspäivän jälkeisenä aamuna. Edellisenä iltana ei ollu mitään asiaa nousta seisomaan, jäin semmoseen nippuun vaan.

Hoitajat olivat valtaosin erittäin miellyttäviä. Piti yhtä niistä ihan kehua livenä ja vielä kotiutumispäivänäkii erikseen kiitellä. Tämä hoitaja oli onneksi se joka ne tiiviimmät paineluajat oli minun kanssa. Mukavien lisäksi oli kaksi konfliktia. Yksi oli semmonen kun oli iltapäivällä jonniinmoiset kivut ja pyysin päivälääkkeitä hälytyspuhelimen kautta. Huoneeseen saapui ilmateitse tieto että sinä oot jo päivälääkkeet saanu ja enempää ei anneta. Olin että kyllä mun mielestä oon saanu vain aamulääkkeet. Ei, oot saanu myös päivälääkkeet, se on merkattu ylös tänne näin. Sitten sieltä tuli hoitaja ihan livenä kertomaan samat jorinat ja paineli vatsaa ja oli, että pitäis pyrkiä liikkumaan niin ilmaa häviäis mahasta, se siellä sattuu. Sitten repesinkin jo itkemään ja olin että no ei tarvii jankata, ollaan sitten iliman niitä lääkkeitä mutta en minä täältä kyllä ylöskään nouse mitään köpöttelylenkkejä tekemään. Meni joku aika ja lääkekippo tuli viereen pöydälle saatesanoilla nää olikii jääny tuonne hoitajien huoneeseen.

Lisään tämänkin muistelmateokseeni.

Olinkii siihen mennessä itkeny naamani turvoksiin ja jäi suoraan sanottuna siitä syystä muutamat saapuneet vierailijat näkemättä kun näytin miltä näytin. Siinä ois joutunu kertomaan miks on itkeny ja sitten se volina ois alkanu uudelleen.

Kolmospäivänä itsevarmuus alkoi kasvaa. Tuntui että ipana saap evästä koska rauhoittuu nukkumaan ja jopa nukkuu. Parhaillaan tempasi melkein neljän tunnin unet. Tämä ilo ei pitkään riittänyt. Penska punnittiin ja semmonen vanhempi hoitaja tuli ilmoittamaan, että paino on laskenu liikaa (190 g) ja että nyt pittää imettää vähintään kolmen tunnin välein ja herättää tarvittaessa siihen puuhaan. Tässä kohtaa alkoi telakat olla jo muutenkin tulessa ja sanoin että koskoo. Hoitaja tuumasi että imuote lienee huono jos näin on. Minuuteissa huone oli täynnä vaakaa, sähköpumppua ja muuta tarviketta, ja hoitaja kertoi että pitää käydä vauvaa hänen katsomassa jotta "näkee minkä oloinen on". Imuote tarkistettiin seuraavassa telakoitumisessa ja imuote muuttuikin liian hyväksi. Että koskoo olipa hyvä tai huono ote, asia selekee. Siinä sitten yön imetin ja lisäksi sähköpumppasin kilpaa, jotta saatiin lisämaitoa pullolla nälkiintyvälle penskalle. Lypsykoneen käyttöä ei sen ihmeemmin katottu. Imu seitsemäänkymppiin ja pumppaus viiteenkymppiin. Aamun ekassa lypsyssä lentikii sitten veret lypsimeen kummastakin tissistä. Jes. Aamuhoitaja oli syöttöpunnitusten perusteella sitä mieltä ettei millään usko, että maitoa ei tulis tarpeeks. Ois ollu kiva jos tämä tieto ois tullu ennen ku ryntäät sylki verta. Mieli oli jokseenkin matalalla. Meistä ku oli ihan maalaisjärellä tuntunu, että hyvin tässä männöö ku lapsi syö ja nukkuu eikä huuva. En tykännyt siitä hoitajasta silloin, enkä tykkää nytkään.

Sitten lempiaiheeseeni ruokaan. Verenlennätyspäivän aamuna leivänpäällisenä oli kipossa jotain, mikä oli nähdäkseni joko istukka tai sitten näytepala siitä, miltä rintani tulisivat kohta näyttämään. Aviomies tunnisti aladoobiksi ja hihkui innosta. Sai syödä tämänkin herkun.

Murkina oli odotusten mukaista. Aamupuurot olivat ylivoimaisesti parasta koko sairaalassaoloaikana. Moniviljapuuro maistui helkkarin hyvältä siinä kohtaa kun olin ollu liki kaksi vuorokautta syömättä. Muistan sen ilon vieläkin. 

Arvelin että ruokatilaukseeni oli luiskahtanut virhe, koska tarjottimelle oli  merkattu perusruokavalio. Korjausehdotuksen merkkasin lapulle.

Vähän helepotti kun aviomies löysi KYSiltä mausteita. Se joka tähän pystyy on välittömästi valjastettava Malesian Airlinesin koneen etsintään.

Ollaan nyt oltu pihassa kaksi yötä. Kotiutumisen vauva otti odotetusti. Viimeinen syöttö sairaalassa ja vaipan vaihto. Räjäytti paskat kolmenkymmenen sentin päästä ukon paidalle.

Tällä hetkellä on lähinnä semmonen syöttöautomaattiolo ja tämä kirjoitus on eka ns. normaali asia mitä teen.

"Onko se lintu? Onko se lentokone? Onko se perse? Ei, ne on tissit ja nekin vain puoliks näkyvissä."

Olen ollut nyt joitakin tunteja vauvan kanssa ihan yksin. Kun kaveri hyytyy unilleen ja sen siirtää johonnii pois telakasta, tuntuu kuin pommia purkaisi. Yksikin väärä liike niin jo silmä tillotaa kirkkaana punkan pohjalta, että saiskos sitä lissee.

Sairaalassa sanottiin että vauvalla ei ole vuorokausirytmiä, mutta silti se tietää, milloin vanhempien tekis mieli nukkua. Lisäksi se selvästi tajuaa milloin Walking Dead tulee Foxilta, jotta katselu ei mahdollistu.

"Nauttikaa vauva-ajasta, se on niin nopeasti ohi." "Yritähän vaan imettää. Imetys on heleppoo."

Ensimmäiseen voisin kommentoida, että kyllä se just nyt tuntuu, että ois siunaus, että vauva-aika ois nopeasti ohi. Ja kaikille teille siellä, jotka sanovat imetystä helpoksi: olen varautunut isolla määrällä terotettuja hammasharjoja. Tapaamisiin!